Eurofederalistin tunnustuksia

29.6.2012

Olen kannattanut Euroopan unionia niin kauan, kuin olen ollut politiikassa mukana. Euroopan parlamentin vaaleissa vuonna 2004 äänestin Alexander Stubbia, koska hän edusti silloisista ehdokkaista mielestäni Eurooppa-myönteisintä linjaa. Olen kuulunut jopa niihin, jotka ovat kannattaneet nykyistä selvästi syvempää eurooppalaista integraatiota tietyillä politiikan sektoreilla. Niin, en ole pelännyt edes ajatusta liittovaltiosta – olisin mielelläni nähnyt Euroopan tiiviinä ulko- ja turvallisuuspoliittisena unionina.

Syy kaikelle tälle on ollut hyvin yksinkertainen. Eurooppalaisten kansallisvaltioiden suhteellinen asema kansainvälisessä politiikassa on heikentynyt jatkuvasti ja rajusti viimeisten sadan vuoden ajan. Kylmän sodan aikana Euroopan asioista päätettiin pääsääntöisesti muualla kuin Euroopassa. Minulle Euroopan unioni on näyttäytynyt mahdollisuutena välttää kylmän sodan aikainen onnettomuus ja luoda yhtenäinen eurooppalainen kansainvälispoliittinen toimija, joka huolehtisi omasta puolustuksestaan ja joka ei jäisi kehittyvien talouksien jalkoihin. Huonona juttuna en ole pitänyt myöskään vapaakaupan lisääntymistä Euroopan sisällä.

Euroopan unionista ja eurooppalaisesta integraatiosta ei silti ole tullut minulle uskontoa. Itse asiassa olen varsin usein ollut tyytymätön siihen, miten Euroopan yhdentyminen on toteutettu. Se on kohdistunut mielestäni usein väärille politiikan sektoreille – enemmän sisäasioihin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, jonka olisin suonut olevan yhdentymisen keskiössä. Lisäksi EU on painottanut maantieteellistä laajenemista sisäisen yhdentymisen kustannuksella, mikä on mielestäni ollut väärä prioriteettijärjestys. Joka epäilee minua jälkiviisaudesta, voi tarkistaa aiempia asiaa käsitelleitä tekstejäni esimerkiksi tästä, tästä tai tästä.

Parin viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin joutunut kysymään itseltäni yhä useammin: onko Eurooppa-visioni pelkkä kaunis utopia, jolla ei ole realistisia toteutumisen mahdollisuuksia? Kysymys on relevantti, sillä Eurooppa on kulkenut vuosi vuodelta kauemmas niistä tavoitteista, joita minä eurooppalaisella integraatiolla olen nähnyt olevan. Euroopan unionista ei ole tullut eikä siitä ehkä koskaan tulekaan ulko- ja turvallisuuspoliittista liittoa. Sitä vastoin siitä näyttäisi tulevan – ellei se sitä jo olekin – jonkinlainen taloudellinen Frankensteinin hirviö; liian erilaisista palasista kokoon kasattu jättimäinen ja keinotekoinen luomus, jota sen synnyttäjätkään eivät enää pysty hallitsemaan.

Yhteinen eurooppalainen valuutta on saattanut olla poliittinen virhe jo sinällään. Yhä useammat taloustieteilijät ovat tulleet tähän lopputulokseen tai ainakin vihjanneet siihen suuntaan. Euroalue kasattiin ilmeisestikin aivan liian erilaisista kansantalouksista, jotta yhteinen valuutta olisi voinut toimia. Tämän suhteen en ole ollut sen kaukonäköisempi kuin suurin osa muistakaan – olen kannattanut yhteisvaluuttaa ja uskonut sen taloudellisiin etuihin. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että tältä osin olen hyvinkin saattanut olla väärässä.

Jos kohta yhteinen eurooppalainen valuutta on voinutkin olla virhe jo itsessään, niin ainut virhe se ei silti ole ollut. Likipitäen kaikkia läntisiä talouksia on vaivannut jo vuosikymmenten ajan holtiton velaksi elämisen kulttuuri. Läntinen elintaso on ollut pitkälti velkarahalla rahoitettua. Vähitellen velkojen hoitokulut ovat alkaneet kasvaa valtioiden maksukykyä suuremmiksi, ja siten koko velkavetoinen, käytännössä taloudellisiin kupliin perustunut talousjärjestelmä on alkanut kaatua dominonappuloiden tavoin.

Ensimmäiseksi näytti kaatuvan Kreikka keväällä 2010, minkä estämiseksi laadittiin Kreikan ensimmäinen tukipaketti. Se oli nopeasti keksitty hätäratkaisu, jolla pyrittiin vastaamaan uudenlaiseen tilanteeseen, jollaiseen ei ollut osattu varautua. Suhtauduin tuohon ratkaisuun aikanaan epäillen, mutta olin valmis hyväksymään sen. Ja niin olivat markkinatkin, minkä jokainen keväällä 2010 mitä hyvänsä osakkeita omistanut varmasti muistaa.

Hätäratkaisuna sorvattu Kreikan ensimmäinen tukipaketti ei kuitenkaan estänyt palon leviämistä Euroopan muihin talouksiin, vaikka niin oli toivottu. Kriisitalouksien pelastamista on silti edelleen jatkettu entistä sofistikoituneemmilla tukipaketti- ja vakausrahastojärjestelmillä, mutta yhä kalliimmaksi käyneet pelastusoperaatiot eivät ole onnistuneet sammuttamaan eivätkä edes rajaamaan talouden maailmanpaloa. Enää tukipaketeista eivät piristy juuri osakemarkkinatkaan.

Älyllisesti rehellisen ihmisen luulisi nykytilanteessa jo epäilevän, onko valittu tukipakettipolitiikan tie sittenkään oikea lääke kriisiin. Lasku kasvaa jatkuvasti, mutta tauti ei ota parantuakseen. Hyvä lääkäri tajuaisi tässä vaiheessa jo olla enää määräämättä potilailleen yhä uudestaan samaa, toimimattomaksi osoittautunutta lääkettä, vaan harkitsisi hoito-ohjelman muutosta – senkin uhalla, että joutuisi myöntämään, että tuli alun perin määränneeksi väärää lääkettä.

Pahasti kuitenkin näyttää siltä, ettei eurooppalaisista päättäjistä ole hyviksi lääkäreiksi. Kun taloudellinen kyky uusien tukipakettien sorvaamiseen alkaa vihdoin loppua, pyrkivät etenkin Etelä-Euroopan johtajat siirtämään eurooppalaisen velkatalouden aivan uudelle tasolle. Kriisitalouksien lisäksi myös esimerkiksi Ranskan johto ajaa aktiivisesti eurooppalaisten velkojen yhteisvastuullistamista. Tämä tarkoittaisi sitä, että vastuu Etelä-Euroopan veloista kaatuisi yhä raskaammin pohjoisten talouksien – siis myös Suomen – niskaan.

Tällaista Euroopan unionia en koskaan halunnut. Tällaiseen Euroopan unioniin en nytkään ole valmis menemään. Se on todella kaukana siitä ulko- ja turvallisuuspoliittisesti yhtenäisestä mutta sisäpoliittisesti löyhästä liitosta, jollaisen olisin Euroopasta halunnut.

Jaa