Euroopan himmenevät valot
14.2.2017
Sodanjulistusten sinkoillessa elokuussa 1914 yli Euroopan seisoi Ison-Britannian ulkoministeri Sir Edward Grey työhuoneensa ikkunassa. Ensimmäinen maailmansota oli alkamassa. Illan hämärtyessä diplomatiaan luottaneen ministerin kerrotaan todenneen: ”Valot sammuvat nyt kaikkialla Euroopassa, enkä usko niiden enää meidän elinaikanamme syttyvän uudelleen.”
Ensimmäinen maailmansota käynnisti kuumien ja kylmien konfliktien aikakauden, joka päättyi oikeastaan vasta Neuvostoliiton hajoamiseen. Tuolloin rautaesiripulla jaetun maanosan sijaan alkoi muodostua yhdentyvä Eurooppa. Nyt 2010-luvulla Euroopan valot ovat kuitenkin jälleen himmenneet ja maailmanpolitiikan näköalat muuttuneet yhä sumuisemmiksi.
Kuluvalla vuosikymmenellä Eurooppa alkoi natista liitoksissaan ensiksi finanssi- ja eurokriisien myötä. Yhteisvaluuttaa ei ollutkaan rakennettu kovin tukevalle pohjalle, ja monen jäsenvaltion julkistalouden tila oli oletettua heikompi. Tukipaketit ja no-bailout-periaatteen vesittäminen olivat omiaan heikentämään eurooppalaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Kun tähän keitokseen lisäsi vielä holtittomat kansainvaellukset ja yhä voimakkaammin Eurooppaan rantautuneen ääri-islamismin, alkoi yhteisen Euroopan perusta entisestään rapautua. Britit äänestivät jo unionin jättämisen puolesta. Useat itäisemmän Euroopan maista ovat tehneet voimakasta irtiottoa Brysselistä. Ranskan presidentinvaalien mielipidetiedusteluissa jyrää voimakkaan EU-vastainen ehdokas.
Samaan aikaan Euroopan naapurusto on käynyt jatkuvasti epävakaammaksi. Arabikevät ei johtanut Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan demokratisoitumiseen, vaan radikaalin islamin yhä pidäkkeettömämpään leviämiseen. Osa alueen maista on vajonnut sekasortoon, osa taas siirtynyt entistä autoritaarisempaan komentoon. Nämä laineet lyövät vahvasti myös Euroopan rannoille.
Autoritaarinen ja demokratianvastainen trendi on vahvistunut myös Euroopan itälaidalla. Venäjä on laajentanut valta- ja vaikutuspiiriään itsevarmasti sekä asein että muin keinoin. Enemmän tai vähemmän julkilausuttuna tavoitteena sillä on entisenkaltaisen suurvalta-aseman palauttaminen. Euroopan sisäinen hajaannus luo tämän tavoitteen edistämiselle otollisen maaperän.
Totuttua maailmanpolitiikan dynamiikkaa vavisuttelee lisäksi myös Yhdysvaltain presidentinvaihdoksen synnyttämä epävarmuus. Trumpin hallinnon sitoutuminen eurooppalaisiin liittolaisiinsa on jäänyt epäselväksi. Uusi hallinto tuntuu suosivan pikemminkin kahdenvälistä keskusteluyhteyttä Venäjän kanssa. Kahden suurvallan välisissä diileissä Euroopalla on suuri riski jäädä väliinputoajaksi.
Kaiken tämän päälle tulee lisäksi maailmantalouden epävarmuus. Eurokriisiä ei ole edelleenkään lopullisesti selätetty, ja Kreikan ongelmat saattavat olla piakkoin jälleen kaatumassa käsiimme. Paradoksaalista on sekin, että Yhdysvaltain presidentti puhuu protektionismin ja suojatullien puolesta samaan aikaan, kun kommunistisen puolueen hallitseman Kiinan johtaja muistuttelee vapaakaupan hyödyistä.
Suomelle tilanne on maantieteellisen sijaintimme johdosta erityisen haastava. Jännite Itämerellä ja sen välittömässä läheisyydessä lisääntyy koko ajan. Olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa alueemme geopolitiikan peruskysymykset ovat jälleen kiusallisen ajankohtaisia. Vallitsevassa tilanteessa meidän on entistäkin tärkeämpää pitää kaikki kansainvälisen yhteistyön ovet avoinna.
Euroopan unioni kaikkine puutteineenkin on vahvin siteemme niihin maaryhmiin, joihin haluamme kuulua. Myös pohjoismaisella yhteistyöllä voi olla tulevaisuudessa isompi rooli kuin arvaammekaan. Toimivat kahdenväliset suhteet kaikkiin suuntiin ovat niin ikään kullanarvoiset. Yhteistoimintaa Natonkaan kanssa ei pidä ainakaan vähentää. Ja sanomattakin on selvää, että oma puolustuskykymme meidän tulee varmistaa kaikissa tilanteissa.
Tätä analyysiani maailmanpolitiikan tilanteesta voi pitää liiankin synkkänä. Silti paras keino välttää epätoivotut kehityskulut on tiedostaa niiden mahdollisuus. Maailmansotienkin puhkeamiset tulivat aikalaisille enimmäkseen yllätyksinä, ja kurjin kohtalo oli niillä, jotka eivät olleet varautuneet pahimpaan. Kun valot sammuivat vuonna 1914, vain harvat aavistivat Sir Edward Greyn tapaan, kuinka pitkällinen pimeys oli edessä. Valitettavasti ajassamme on lukuisia sellaisia elementtejä, jotka olivat ominaisia viimeisimpiä suursotia edeltäneille vuosille.
Wille Rydman
Kiitos Ystävänpäivän tekstistäsi Wille.
Jaan taas kerra näkemyksesi vaikka aika tummin värein ja
leveällä pensselillä maalaatkin.
Nyt on tarkan pelin aika,
siñ
Suurimmaksi osaksi voin yhtyä tuohon Willen analyysiin Euroopan ja maailman tilanteesta. Pari huomautusta kuitenkin. Minä en laittaisi paljon painoa Euroopan Unionin turvatakuisiin enkä myöskään Pohjoismaiden yhteisiin turvatakuisiin. Niihin luottaminen olisi samanlaista kuin Suomen luottaminen Kansainliiton tukeen ennen vuoden 1939 talvisotaa. Nyt kuten silloinkin nuo turvatakuut eivät tule realisoitumaan.
EU alkaa olla menneen talven lumia sekä talouspolitiikassa että varsinkin turvallisuuspolitiikassa. Jos Suomi haluaisi todellisia turvatakuita, oman vahvan puolustuksen lisäksi vain Nato voi niitä tarjota. Pohjoismainen yhteistyö on ihan ok, mutta siinäkin tapauksessa nimenomaan Suomi olisi se iskun vastaanottava maa mahdollisessa sotatilanteessa. Ruotsista ei todellista apua ole paljonkaan saatavissa kuin ainoastaan lentokoneiden muodossa. Norja ja Tanska puolestaan ovat Nato-maita, joten ne eivät oma-aloitteisesti lähde mihinkään kriisiin mukaan.
Mitä tulee Trumpin hallinnon sitoutumisesta Natoon, olen melko varma, että Yhdysvallat ei luovu Natosta missään olosuhteissa. Trump vaatii Nato-liittolaisiltaan enemmän panostusta puolustuksen rahoitukseen, mikä on ihan kohtuullinen vaatimus Nato-maille. Muusta tässä Trumpin ulostulossa tuskin on kyse.
Ihminen on joka tapauksessa olento joka sotii aina silloin tällöin joten parempi vaan varautua pahimpaan. Sitä paitsi tässähän on jo menossa rikkaiden sota köyhiä vastaan.
Kerrankin nuori poliitikko joka puhuu viisaampia kuin useammat vanhanvallakäyttäjät. Terve kansallismielisyys on krooninen ongelma euroopassa etenkin poliitikkojen puolella. Kansa joka kokee ettei poliitikot kuule heitä, alkaa loputa suosia populisteja ja äärinationalismi on seurausta väärästä politiikasta. Terveen kansallismielinen kansa ei koe kulttuuriaan tai talouttaan vaarantuneeksi jolloin se on suvaitsevaisempaakin. Liian sinisilmäinen maahanmuuttopolitiikka on jo esim Ruotsissa saanut aikaan sen, että maa on sosiaalisesti rikki. Meidän ei tule seurata naapurimme esimerkkiä tässä asiassa.