Guggenheim-mentaliteetti

4.5.2012

En aio kirjoittaa siitä, miksi Guggenheim-hankkeen kaatuminen oli hyvä asia. En aio kertoa, että Guggenheim on kansainvälinen ketju, joka sijoittaa museonsa käytännössä jokaiseen kaupunkiin, joka sen suostuu paikallisten kustannuksella ottamaan vastaan. En myöskään aio kirjoittaa siitä, miten tavattoman huono Guggenheim-sopimus olisi ollut helsinkiläisen veronmaksajan kannalta ja miten epärealistisia olivat odotukset sen kävijämääristä ja vaikutuksesta Helsinkiin suuntautuvaan turismiin.

Sillä kaikesta groteskista päättömyydestään huolimatta Guggenheim-hanke ei sittenkään ollut pelkkä yksittäistapaus. Guggenheim-teatterissa kaikkine Gutenbergin galakseineen on kyse pohjimmiltaan kokonaisesta ajattelutavasta, joka on tavattoman yleinen helsinkiläisten kunnallispäättäjien keskuudessa. Kutsun tätä ajattelumallia paremman puutteessa “Guggenheim-mentaliteetiksi”.

Guggenheim-mentaliteetilla tarkoitan sellaista ajattelutapaa, jossa likipitäen mikä hyvänsä uusi ajatus nähdään innostavana ja hyvänä vain siksi, että se on uusi. Kääntäen mikä hyvänsä jo vähän ikääntyneempi konsepti, rakennus, toimintamalli yms. nähdään vanhakantaisena, tunkkaisena ja taantumuksellisena vain siksi, että se on vanha. Guggenheim-mentaliteetin poliitikolle Kiasmakin on vanha; sehän valmistui sentään jo vuonna 1998. Lisäksi Guggenheim-mentaliteettiin kuuluu se, että mikä hyvänsä ulkomainen on hyvää ja ennen muuta edistyksellistä. Vastaavasti kaikki kotimainen edustaa taantumuksellisuutta ja nurkkakuntaisuutta.

Jos et heti paikalla kannata jokaista uutta ja kansainvälistä (kansainväliseksi kutsutaan mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole suomalaista) hanketta, edustat Guggenheim-mentaliteetin poliitikon silmissä impivaaralaista taantumusta ja “ei-linjaa”. Itse asiassa ei riitä, että kannatat jokaista tällaista hanketta – sinun pitää myös olla innostunut niistä osoittaaksesi, että osaat nähdä mahdollisuuksia mahdottomassakin.

Senkin uhalla, että pilaan lopullisesti mahdollisuuteni olla edes näennäisesti trendikäs tai muodinmukainen, totean, että huomattavan usein tällaiset “visionäärisiksi” luonnehditut suunnitelmat ovat pikemminkin suuruudenhulluja ja tosielämän realiteeteista irrallaan olevia hankkeita. Lisäksi niitä leimaa tyypillisesti huolettomuus kustannuksista ja laiminlyönteihin asti ulottuva riskitietoisuuden puute. Lisäksi usein kyse on myös silkasta apinan koijaamisesta – ja mikäs olisi helpompaa kuin poliitikon koijaaminen, kun poliitikko ei kuitenkaan itse ole taloudellisessa vastuussa tekemistään päätöksistä.

Aivan keskeistä Guggenheim-mentaliteetille on kaiken suomalaisen ja meille itsellemme etnisesti omaleimaisen kulttuurin halveksunta ja suorastaan kiusaantunut välttely. Kansainvälisen Guggenheim-kulttuurin vastakohdaksi leimataan impivaaralainen “lenkkimakkarakulttuuri”. Jos banalisoisin saksalaisuuden oluttuoppikulttuuriksi, jokainen varmasti tajuaisi minun sivuuttaneen tietämättömyyttäni tai typeryyttäni Goethen, Beethovenin, Immanuel Kantin ja kumppanit ja korvanneeni nämä jollain paljon vähämerkityksisemmällä, mutta suomalaisen kulttuurin kohdalla tällainen banalisointi on Guggenheim-mentaliteetin poliitikolle aivan relevantti.

Nyt aion tehdä tunnustuksen. Tunnen Guggenheim-mentaliteetin hyvin, koska kärsin itsekin jonkinlaisesta Guggenheim-mentaliteetista aina 15-vuotiaaksi asti. Minusta Suomi oli maailman tylsin ja masentavin maa. Kaikki, mitä näin lähelläni, tuntui arkiselta, ikävältä ja ikävystyttävältä. Innostuin vain ulkomaisista ilmiöistä ja toivoin, että kansallinen ikävystyttävyytemme korvautuisi niillä hienouksilla, joita oli kehitetty kaikkialla muualla paitsi Suomessa.

Mutta sitten tuli herääminen, joka liittyi laajemminkin maailmankatsomukseni muotoutumiseen. Se taisi alkaa aluksi Sibeliuksesta ja Aleksis Kivestä, mutta siirtyi nopeasti Kalevalaan ja sitä kautta suomalaiseen kansanrunouteen laajemminkin. Heräsin siihen hämmentävään tosiseikkaan, että millään muulla kansalla ei ollut niin laajaa säilynyttä kansanrunoutta kuin suomalaisilla. Ja että tuo aarre oli meillä osittain edelleenkin elävää kansanperinnettä.

Oli hämmentävää havaita, että ainakin jollain kulttuurisella mittapuulla tämä pikkuinen kansa oli itse asiassa aivan maailman huipulla. Samainen havainto avasi silmäni näkemään suomalaisia kulttuurisaavutuksia myös monilla muilla aloilla. Lieneekö millään muulla kansalla yhtä paljon huippukapellimestareita suhteessa väkimäärään? Ylipäätäänkin suomalaisen musiikin ja musiikkikoulutuksen taso on hämmentävän korkea kansamme pienuuteen nähden. Ja tämäkin on vain yksi esimerkki monista.

Uskallan väittää, että suomalainen, etnisesti omaleimainen kulttuuri on aivan poikkeuksellisen korkeatasoinen ja elinvoimainen. Sen korkeatasoisuuden ja elinvoimaisuuden esteenä on lähinnä vain oma sokeutemme; se, että emme Guggenheim-mentaliteetiltamme osaa nähdä sitä. Tähyämme kauas ja ihailemme kaukaisia kulttuurisaavutuksia – jotka usein ovatkin ihailemisen arvoisia – mutta samalla jätämme näkemättä, miten suurenmoisen kulttuurin tämä vaatimaton pohjoinen kansa itse on onnistunut luomaan.

Lisäksi väitän, ettei aidosti elinvoimainen kulttuuri koskaan voi ollakaan mitään muuta kuin etnisesti omaleimaista ja juuriensa määrittämää. Bachin musiikki ei ole vähäisimmässäkään määrin kosmopoliittista; se ammentaa voimansa nimenomaan pohjoissaksalaisesta luterilaisuudesta. Dostojevskista ei olisi ollut suureksi kirjailijaksi, ellei hänellä olisi ollut elävää yhteyttä venäläiseen perinteeseen. Sibelius ja Gallen-Kallela kasvavat nimenomaisesti suomalaisesta kulttuurisesta maaperästä.

Tämä ei tarkoita, etteikö jokainen taiteilija jatkuvasti saisi työhönsä vaikutteita myös sellaisista lähteistä, jotka ovat hänen omalle etniskulttuuriselle taustalleen vieraita. Tämä on luonnollista, usein jopa tervettä ja parhaissa tapauksissa myös kansallisia kulttuureita edelleen jalostavaa ja positiivisesti muokkaavaa toimintaa. Mutta mikäli taiteilija yrittää tietoisesti kieltää, tukahduttaa tai katkaista juuret omaan omaleimaiseen etnisyyteensä, väitän hänen epäonnistuvan työssään.

Mitään sellaista ei ole olemassakaan kuin kansainvälinen taide. Kaikella taiteella on oma etninen taustansa. On ajatusharha kuvitella, että “ulkomainen” merkitsisi samaa kuin “kansainvälinen”. Minusta olisi vain hirmuisen hienoa, mikäli Guggenheim-poliitikkomme osaisivat suhtautua oman kulttuurimme aikaansaannoksiin samalla innolla ja ihastuksella, jolla he suhtautuvat toisten kulttuurien synnyttämiin ilmiöihin.

Itse asiassa väitän, että Guggenheim-mentaliteetti on pahinta mahdollista kulttuurista taantumista ja rappeutumista. Se on yritystä katkaista juuret siihen elinvoimaiseen ja ainutkertaiseen alkuperään, joka ylipäätään on tehnyt etnisesti omaleimaisen kulttuurimme mahdolliseksi.

Jaa