IMG_4551

Hallituskriisin seurauksista

21.6.2017

Perussuomalaisten puheenjohtajavaihdos ei mielestäni olisi antanut aihetta hallitusyhteistyön katkaisemiseen, kuten viime viikolla kirjoitin. Mielestäni Jussi Halla-ahon demonisointi on sekä älyllisesti kestämätöntä että poliittisesti lyhytnäköistä. Tilanteen kriisiyttämisellä otettiin poliittinen riski, jonka seuraukset olisivat pahimmillaan voineet olla vakavat.

Puolueiden nykyisillä kannatusluvuilla ennenaikaiset vaalit olisivat todennäköisesti johtaneet sellaiseen hallituspohjaan, jolla keskeisten taloudellisten uudistusten läpivienti olisi entisestään vaikeutunut. Jos taas ennenaikaiset vaalit olisi vältetty nostamalla RKP ja kristillisdemokraatit hallitukseen, olisi uusi hallitus joutunut kitkuttamaan kaksi vuotta äärimmäisen ohuen ja kiristämiselle alttiin parlamentaarisen enemmistön varassa.

Hallituskriisi ratkesi kuitenkin tavalla, jollaista en osannut ennakoida. Olin tietoinen perussuomalaisten sisäisistä jännitteistä, mutta pidin puolueen jakautumista epätodennäköisenä. Sisäisiä jännitteitä kun on kaikissa puolueissa, mutta kypsään ikään ehtineet puolueet ovat yleensä oppineet elämään niiden kanssa. Oletin, että jos perussuomalaiset olisi ollut jakautuakseen, se olisi tapahtunut jo ajat sitten.

Nyt valtaosa perussuomalaisten kansanedustajista kuitenkin jätti puolueensa ja perusti uuden eduskuntaryhmän, jonka turvin nykyinen hallitus säilytti enemmistönsä eduskunnassa. Samat ministerit jatkavat samalla hallitusohjelmalla, joskin jonkin verran kaventuneella parlamentaarisella tuella. Kovin korkeita tyylipisteitä viime viikon tapahtumista tuskin voi antaa, mutta kriisin nopea ratkeaminen oli minulle silti helpotus.

Vakaat olot ja yhteiskunnallisen kehityksen ennustettavuus hyödyttävät kaikkia. Maa, jossa vaalit käydään ajallaan ja poliittisten päätösten seurauksiin voi kohtuudella varautua, on myös investointiympäristönä houkuttelevampi. Viimeisten puolentoista viikon poliittiset tapahtumat antavat aihetta monenlaiseen yhteiskunnalliseen ja moraaliseen pohdintaan, mutta työllisyyden ja myönteisen taloudellisen kehityksen kannalta lopputulos olisi voinut olla paljon huonompikin.

Pidemmällä tähtäimellä olen silti huolissani nyt tehtyjen linjausten seurauksista. Nyt synnytettiin ennakkotapaus, jossa yksi eduskuntapuolue julistettiin hallituskelvottomaksi. Erityisen huolestuttavaa on, että syyt tälle linjaukselle eivät olleet ohjelmallisia – hallitusohjelmaanhan ei vaadittu muutoksia – vaan periaatteellisia ja henkilöön liittyviä.

Yhden puolueen periaatteellinen sulkeminen yhteistyön ulkopuolelle on vaarallinen tie. Ruotsissa näin on toimittu, ja tulokseksi on saatu kroonistunut poliittinen pattitilanne, jossa toimintakykyisen enemmistöhallituksen muodostaminen on käynyt mahdottomaksi. Eikä niin mahdottoman kauaa ole siitäkään, kun Suomessa kokoomusta pidettiin yli kahden vuosikymmenen ajan oppositiossa, kun puolueen ei katsottu kumartavan tarpeeksi syvään presidentti Kekkoselle ja tuolloiselle ulkopoliittiselle doktriinille.

Terve parlamentaarinen demokratia perustuu siihen, että hallitus muodostetaan vaaleissa valittujen edustajien enemmistön tuella. Monipuoluejärjestelmissä hallitus ja sen poliittinen ohjelma muodostetaan usean puolueen välisenä kompromissina. Hallituskoalitioksi valikoituu sellaisten puolueiden liittouma, joka kykenee saavuttamaan yhteisen ohjelmallisen kompromissinsa ja sopimansa ministerijaon taakse parlamentaarisen enemmistön.

Parlamentaarinen demokratia kuitenkin vinoutuu, jos puolueet alkavat asettaa keskinäiselle yhteistyölleen periaatteellisia, ohjelmakysymyksistä riippumattomia esteitä. Tällainen periaatteellinen yhteistyöhaluttomuus on omiaan ruokkimaan myös yhteiskunnallisia ja poliittisia jännitteitä. Olemme sen verran pieni kansakunta, ettei meillä pitäisi olla varaa sellaiseen.

Ruotsin esimerkin seuraaminen yhden puolueen poliittisessa eristämisessä arveluttaa kahdesta muustakin syystä. Ensinnäkin eristäminen on vain ruokkinut ruotsidemokraattien kannatuksen kasvua. Moni tuntuu ajattelevan, että Halla-ahon perussuomalaiset on yhden asian puolue, jonka kannatuspotentiaalikin näin muodoin on vähäinen. Ruotsidemokraattien esimerkki kuitenkin osoittaa, että mikäli yhteiskunnallinen epäkohta on riittävän painava, voi myös yhden asian liikkeen kannatus nousta huomattavan korkeaksi – etenkin oppositiossa.

Toisekseen poliittisesta yhteistyöstä eristetyt puolueet näyttävät eurooppalaisten esimerkkien valossa olevan alttiimpia myös ulkovaltojen informaatiovaikuttamiselle. Tämän suhteen en ole huolissani Halla-ahosta itsestään, sillä hänen ymmärryksensä kansainvälisestä politiikasta on hyvää ja hän on osoittanut kykenevänsä tunnistamaan epäterveet vaikuttamisyritykset. Valitettavasti samaa ei voi sanoa kaikista perussuomalaisista. Eristettynä muista puolueista perussuomalaisten sisällä hiljalleen itävät huolestuttavat piirteet saattavat pikemminkin voimistua kuin heiketä.

Vihreiden tuoreelta puheenjohtajalta Touko Aallolta kysyttiin valintansa jälkeen, voisiko vihreät istua samassa hallituksessa Halla-ahon johtamien perussuomalaisten kanssa. Aalto vastasi, että jos ”persut muuttavat linjaansa, niin että muistetaan luonnon monimuotoisuus, taistellaan ilmastonmuutosta vastaan ja turvapaikkapolitiikka muuttuu inhimillisemmäksi, niin sitten sekin olisi mahdollista.” Tähän Halla-aho puolestaan vastasi, että ”myös vihreät kelpaavat perussuomalaisille, kunhan muuttavat maahanmuuttolinjaansa hiukan järkevämmäksi, ja alkavat ymmärtää, että sähkö ei tule pistorasiasta.”

Värikkäästä retorisesta ilmaisusta huolimatta molemmat mainitut puoluejohtajat edustavat kommenteissaan kypsää asennoitumista suhteessa parlamentaariseen demokratiaan. Puheenjohtajat Aalto ja Halla-aho tiedostavat, että heidän puolueensa ovat linjoiltaan hyvin etäällä toisistaan. Silti kumpikaan ei kategorisesti tyrmää yhteistyötä toisen kanssa. Tällainen lähestymistapa on merkittävästi terveempi kuin periaatelähtöinen yhteistyökyvyttömyys ja omiin arvoehdottomuuksiinsa lukkiutuminen.

Jaa