IMG_4551

Itsenäisyyspäivän juhlapuhe 6.12.2015

6.12.2015

Arvoisat juhlavieraat,

Päivälleen 98 vuotta sitten oli eduskunnalla käsiteltävänään historiansa tärkein päätös. Se oli Svinhufvudin senaatin esitys Suomen julistautumiseksi itsenäiseksi. Sen hyväksyminen eduskunnassa kuudes joulukuuta 1917 merkitsi Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja uuden aikakauden alkua kansakuntamme historiassa.

Poliittista ja juridista itsenäistymisprosessia olivat kuitenkin edeltäneet paljon pidempikestoiset henkisen itsenäistymisen vaiheet. Niiden juuret voidaan ulottaa vähintäänkin yli sata vuotta valtiollisen itsenäisyyden saavuttamista varhaisempaan aikaan.

Suomen sota vuosina 1808–1809 irrotti Suomen valtiollisesta yhteydestä Ruotsin kuningaskuntaan, johon olimme kuuluneet vuosisatojen ajan. Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan autonomisena suuriruhtinaskuntana.

Vuosisataisen valtiollisen yhteyden katkeaminen emämaa Ruotsiin herätti myös aiheellisen kysymyksen siitä, keitä me oikeastaan olemme. Adolf Ivar Arwidssonin lausumaksi kerrottu lentävä lause ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla – olkaamme siis suomalaisia” kuvastaa laajasti 1800-luvun suomalaisen sivistyneistön tunnelmia.

Suomalaiset eivät kuitenkaan olleet ainut kansa Euroopassa, joka joutui pohtimaan omaa kansallista identiteettiään. Napoleonin sodat olivat mullistaneet maanosan poliittista järjestystä ja levittäneet uusia aatteita kaikkialle. Nationalismi, kansallisuusaate, oli uusista ideoista yksi väkevimmistä.

Nationalismi oli mitä radikaalein aate 1800-luvun Euroopassa. Tuolloisessa Euroopassa valtaa pitivät toisilleen sukua olleet kruunupäät, jotka hallitsivat tyypillisesti joko monikansallisia imperiumeita tai sitten pikkuruisia perintöruhtinaskuntia. Varsinaisia kansallisvaltioita ei juuri ollut.

Aikansa hallitsijoiden silmissä nationalismi oli usein uhkaava, vallankumouksellinen voima. Sen vaatimuksiin kuului jokaisen kansan oikeus itsenäisyyteen, omaan kieleen ja kulttuurisesti omaleimaiseen maahan. Se halusi yhtäältä pienten kansojen vapautumista vieraan vallan alta, toisaalta taas pieniin ruhtinaskuntiin jakautuneiden kansakuntien yhdistymistä ehyiksi kansallisvaltioiksi.

Nationalismi haastoi etuoikeutettujen yhteiskuntaluokkien tavan ajatella kulttuurista, sivistyksestä, taiteesta ja yhteiskunnasta. Aikansa yläluokka oli mitä kansainvälisintä ja tottunut kommunikoimaan pikemminkin toisten maiden ylimysten kuin oman maan tavallisen kansan kanssa. Tavallisen rahvaan tapoja ja ajattelua oli totuttu vanhastaan pitämään epähienostuneina ja yläluokkaista kulttuuria vähempiarvoisina.

Kansallisuusaate käänsi tämän asetelman päälaelleen. Se alkoi kokea yläluokkien kansainvälistyneen ja etuoikeutetun kulttuurin yhä enemmän ulkokultaisena, pinnallisena ja yhdentekevänä. Sitä vastoin se näki todellisen luomisvoiman kumpuavan nimenomaisesti paikallisen kansan syvästä yhteydestä niihin alueisiin, joilla ne olivat vuosisatojen ajan eläneet.

Kunkin kansan ainutkertainen, syvä luontosuhde ja siitä kumpuava juurevasti alkuperässään kiinni oleva etnisyys oli 1800-luvun nationalisteille kaiken kulttuurin todellisin ja väkevin lähde. Alkuperästään irtaantuneiden ja kansainvälisiin muoti-ilmiöihin viehtyneiden ylimysten kulttuuri oli tämän villin ja vapaan, alkuperäisen luomisvoiman rinnalla lopultakin vailla syvempää merkitystä ja sisältöä.

Nationalistiset aatteet löysivät Suomesta otollisen maaperän, kun hallitsijan vaihtuminen Ruotsin kuninkaasta Venäjän tsaariin pakotti suomalaiset muutoinkin pohtimaan omaa identiteettiään ja paikkaansa kansojen joukossa. Kysymykseen ”keitä me oikeastaan olemme” lähdettiin etsimään vastausta metsien kätköistä ja köyhän kansan keskuudesta, kun aikansa ylioppilaat ja tutkijat ryhtyivät keräämään talteen kansanrunoutta ja perinnetietoutta, jotka etenkin Suomen syrjäisillä takamailla elivät yhä vahvoina.

Ja millaisen aarreaitan he löysivätkään! Tämä juro kansa, joka oli läpi vuosisatojen elänyt koko lailla eristyksissä omissa metsissään, olikin onnistunut säilyttämään itsellään rikkaamman kansantaruston ja -runouden kuin mikään muu kansakunta Euroopassa. Muualla Euroopassa alkuperäiset, suulliseen traditioon perustuneet ja kansallisesti omaleimaiset tarustot olivat jo vuosisatoja aiemmin lakanneet siirtymästä sukupolvelta toiselle, mutta Suomessa ne olivat vielä 1800-luvulla edelleen elävää kerronnallista perinnettä.

Noina aikoina talteen kerätyt Suomen kansan vanhat runot kattavat 34 nidettä ja noin 100 000 erillistä runoa. Lönnrotin kokoama Kalevala on vain pieni siivu siitä valtavasta runorikkaudesta, jota tavallinen, arkinen Suomen kansa oli kantanut muistitietonaan sukupolvesta toiseen. Ja kuinka kalpeaksi jäikään sofistikoitunut yläluokkainen hienostelu sen arkaaista ja karua elämänvoimaa ilmentäneen lyriikan rinnalla!

Kalevalainen taikamaailma lumosi 1800-luvun suomalaistaiteilijat ja mahdollisti siten Suomen taiteen kultakauden. Sibelius, Gallen-Kallela ja muut suurimmat taiteilijat saivat olennaisilta osin innoituksensa juuri näistä lähteistä. Eikä Kalevala-hurmos jäänyt vain Suomen rajojen sisäpuolelle, vaan sen lumoihin intoutuivat myös taiteilijat ulkomailla. Tunnetuimpana mainittakoon J.R.R.Tolkien, joka sai Kalevalasta ja suomalaisesta kansanrunoudesta merkittävän inspiraation Taru sormusten herrasta -teokseensa ja kirjoitti myös oman tulkintansa Kullervon legendasta.

Enää suomalaiset eivät olleetkaan vain Euroopan syrjäisimmässä kolkassa elänyt omituinen, erakkoluontoinen metsäkansa, jonka kieltä kukaan ei ymmärtänyt. Korpien kätköistä oli paljastunut rikas, elinvoimainen ja ainutlaatuinen kulttuuri, jonka aarteet ihastuttivat myyttistä alkuperäänsä etsiviä kansallismielisiä kaikkialla Euroopassa.

 

Arvoisa juhlayleisö,

Kansakunnan sisäinen kulttuurityö oli Suomen vahvin selkäranka, kun sortovuodet alkoivat. Monikansallinen Venäjän imperiumi oli oivaltanut, että nationalistiset aatteet voisivat uhata imperiumin ja keisarin valtaa. Sortopolitiikan avulla pyrittiin nakertamaan Suomen autonomiaa ja painamaan itselliseltä identiteetiltään lujittuneen kansakunnan vapaudentahtoa alas.

Sortopolitiikka kääntyi kuitenkin itseään vastaan, ja sen seurauksena suomalaisten kansallinen vapaudentahto lujittui entisestään. Tsaarin pyrkimys murtaa suomalaista nationalismia ja tehdä Suomesta vain yksi identiteetitön osa monikulttuurista Venäjän imperiumia törmäsi sitkeään kansalliseen vastarintaan.

Sortovuodet antoivat Suomelle kuitenkin yhden tärkeän opin: Suomen kulttuurinen, kielellinen ja kansallinen omaleimaisuus oli epävakaalla pohjalla niin kauan, kuin se oli vain kulloisenkin tsaarin armeliaisuuden varassa. Suomi voisi säilyä kansakuntana vain, jos se saavuttaisi myös valtiollisen itsemääräämisoikeuden.

Jääkärit lähtivät kouluttautumaan Saksaan ja turvasivat lopulta Suomelle aseman itsenäisenä valtiona, kun Venäjän keisarikunnan luhistuessa suomalaisille tarjoutui tilaisuus viimein irrottautua ulkomaisesta komennosta ja ottaa kansakunnan kohtalo omiin käsiinsä. Loppu onkin historiaa, mutta historia ei ole loppu.

Pienenä kansakuntana Suomi on aina ollut ja tulee aina olemaan vaaralle alttiina, kun maailmanpolitiikan laineet alkavat lyödä korkeina ja uhkaavasti. Tällä hetkellä maailmanpolitiikan ilmapuntari antaa jälleen yhä vakavampia myrskyvaroituksia.

Maailman myrskylaineiden lyödessä tulee meidän suomalaisten muistaa, että näin pieni kansakunta ei ole koskaan selvinnyt ilman merkittäviä yhteisiä ponnisteluita. Ilmaiseksi tämä kansakunta ei ole saanut mitään, mutta yhteishengellä ja peräänantamattomalla taistelutahdolla se on saavuttanut olosuhteisiin nähden uskomattoman paljon.

Halu taistella kansakunnan puolesta ei kuitenkaan synny tyhjästä. Sen tekee mahdolliseksi vain se, että tunnistetaan olevan jotain niin korkeaa ja hyvää, että sen puolesta kannattaa olla valmis kantamaan oma kortensa kekoon. Kansalliset ponnistelut voivat onnistua vain, mikäli niitä innoittaa sammumaton ja palava rakkaus esi-isien ja -äitien maata, kansaa ja kulttuuria kohtaan.

Sinä päivänä, jona unohdamme, kuinka upean kansallisen perinnön olemme saaneet osaksemme, me sen myös menetämme. Älköön sellainen päivä koskaan koittako. Vaalikaamme omaleimaisuuttamme ja kansallista ainutkertaisuuttamme, sillä jollemme me suomalaiset tee sitä itse, ei kukaan muukaan sitä puolestamme tee. Palakoon siis polttavana rakkautemme tätä esivanhempiemme maata kohtaan, jonka he työllään ovat rakentaneet parhaaksi maaksi juuri meille suomalaisille.

 

(Puhe pidetty 6.12.2015 IIRIS-keskuksen Braille-salissa Itäkeskuksessa.)

Jaa