Jumalaa tuskin on olemassa

18.9.2009

Tai sitten on. Kysymys ei ole poliittinen, eikä siitä sellaista pidä tehdäkään. Vastauksen etsiminen tällaisiin perustavanlaatuisiin ontologisiin kysymyksiin jääköön kunkin yksilön omaksi pohdittavaksi.

Yhteiskunnalliseksi kysymykseksi tämä aihe nousee silti väkisinkin silloin, kun keskustellaan siitä, millaisia uskonnollisia tai uskontoa koskevia väitteitä saa tai ei saa julkisuudessa esittää. Tällöin kysymys on sananvapaudesta ja siitä, mihin sananvapauden rajat tulisi vetää.

Kesällä Vapaa-ajattelijat ja Humanistiliitto järjestivät ulkomainoskampanjan, jonka iskulauseena oli “Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästäsi.” Kampanja ei ollut suomalaisten omaa keksintöä, vaan samanlainen kampanja on toteutettu useassa Euroopan maassa. Alkujaan kyseinen ulkomainoskampanja lähti liikkeelle Lontoosta, jossa paikalliset ateistit ideoivat kampanjan. Muutaman viikon ajan tuo iskulause näkyi myös helsinkiläisten bussien kyljissä.

Monet kokivat ateistien mainoskampanjan loukkaavaksi. Oli niitä, joiden mielestä tällainen julkinen kampanja loukkasi heidän uskonnollisia tunteitaan. Oli myös niitä, jotka kampanjan aikana boikotoivat kyseisiä busseja. Kampanjasta tehtiin kantelu myös mainonnan eettiselle neuvostolle, joka tosin ei pitänyt kampanjaa hyvän tavan vastaisena.

Itse totean ensi alkuun, että mielestäni ateistien kampanja oli mauton. Lisäksi minun oli vaikea ymmärtää, miksi kukaan laittoi rahaa tällaiseen oman uskonnollisen – tai uskonnottoman – vakaumuksensa julistamiseen. Mutta se, että jokin on jonkun mielestä mautonta, ei mielestäni voi olla peruste sen julkisen ilmaisemisen kieltämiselle. Vaikka minun oli vaikea ymmärtää, miksi järjestäytyneet intomieliset ateistit halusivat tällaisen kampanjan tehdä, puolustan silti ehdottomasti heidän oikeuttaan sanoa julkisesti mielipiteensä – myös julkisen ulkomainoskampanjan muodossa.

Sananvapauden kannalta vielä mielenkiintoisempi tapaus oli viime viikolla, kun helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho tuomittiin sakkoihin uskonrauhan häirinnästä. Tuomio perustui Halla-ahon blogitekstiin, jossa tämä oli todennut lapsimorsiamen ottaneen islamin profeetan Muhammedin olleen pedofiili ja sanonut islamia pedofiiliuskonnoksi.

Itse katson, että sananvapaus on vapaan länsimaisen yhteiskunnan ehkä tärkein kulmakivi. Se on myös älyllisen, uteliaan ja totuudenjanoisen kulttuurin ja tieteen ensimmäinen edellytys. Jos jokin väite on järjetön, se voidaan sananvapauden vallitessa myös järjellisin argumentein kumota. Kohti älyllistä pimeyttä aletaan kuitenkin kulkea silloin, kun aletaan laatia listoja niistä asioista, joita ei saa sanoa. Tällöin käytännössä kielletään rationaalisen argumentaation mahdollisuus tietyistä asioista. Tämä aivan riippumatta siitä, millaisin argumentein kielletyt asiat listataan.

“Uskonrauhan häirintä” on muutenkin ongelmallinen käsite. Jos Halla-aho olisi käynyt moskeijassa häiritsemässä rukoushetkeä ja kertomassa näkemyksiään islamista, ymmärtäisin tuomion. Mutta Halla-aho kertoi näkemyksistään vain blogissaan. Joka kokee Halla-ahon loukkaavan teksteillään hänen uskonrauhaansa, voi jättää lukematta Halla-ahon blogia. Länsimaiset vapaudet mahdollistavat myös tämän. On kuitenkin kohtuutonta, mikäli Halla-ahon sanomisia halutaan suitsia vain sillä perusteella, että joku muslimi mahdollisesti saattaa kuulla niistä ja mahdollisesti niistä loukkaantua.

Ongelmallinen on myös loukkaantumisen käsite ylipäätään sananvapauden rajoittajana, sillä se, mistä kukakin loukkaantuu, on puhtaasti subjektiivinen asia. Halutaanko uskonnollisten tunteiden loukkaamista jostain syystä suojella lainsäädännöllä tiukemmin kuin muiden vakaumusten loukkaamista? Jos perustaisin uuden uskonnon, kirjoittaisin sille pyhän kirjan ja saisin uuden uskontoni rekisteröityä, voisinko menestyksellisesti käräjöidä kaikkia sellaisia ilmiöitä vastaan, jotka jollain tavalla mielestäni loukkaisivat uutta uskontoani? Toivottavasti en.

Entäpä sitten poliittisten vakaumusten loukkaamiset? Tiukan linjan feministi saattaa kokea seksistisen katumainoksen loukkaavana. Pitäisikö asiaan puuttua? Pienemmistäkin asioista ihmiset löytävät loukkaantumisten aiheita, eikä näitä loukkaantumisen tunteita voida yleensä perustella yhtään sen rationaalisemmin kuin uskonnollisiin kysymyksiin liittyviä mielen pahoittamisiakaan.

Teesini on se, että ihmisten suojeleminen mielipahalta ei voi eikä saa olla sananvapauden rajoite läntisessä yhteiskunnassa – pois lukien ne tapaukset, joissa loukataan selvästi jonkun tietyn ihmisen oikeutta omaan yksityisyyteensä. Mutta julkisuudessa saakoon kuka tahansa julistaa Jumalan olevan olemassa tai olevan olematta olemassa. Niin ikään soisin voitavan vapaasti kritisoida eri uskontojen piirteitä. Mikäli kritiikki on perusteetonta, se voidaan asia-argumentein kumota. Sensuuria ei tarvita.

Jaa