Lasten hankkimisen esteet poistettava

20.1.2011

Tänään julkaistiin tiedot Suomen väkimäärän muutoksista viime vuoden aikana. Suomen väkiluku kasvoi – mutta lähinnä maahanmuuton seurauksena. Silti aihetta ei käsitellä julkisessa keskustelussa juuri lainkaan.

Väestön vanheneminen ja väheneminen ovat yksiä Euroopan suurimmista kohtalonkysymyksistä. Kansat eivät kuole, ne lakkaavat syntymästä – ja juuri niin Euroopalle on käymässä. Kysymys on sekä kulttuurinen että taloudellinen. Mikäli eurooppalaiset kansat kuihtuvat, merkitsee se niin eurooppalaisen kulttuurin näivettymistä kuin myös taloudellisesti kestämätöntä tilannetta.

Alhaiseen syntyvyyteen ja elinajan pitenemiseen liittyvä keskeinen kysymys on luonnollisestikin taloudellisen huoltosuhteen heikkeneminen. Tämä tarkoittaa sitä, että yhtä elätettävää (eläkeläistä, koululaista, työtöntä tms.) kohden on yhä vähemmän väkeä työelämässä mukana. Tämä on huolestuttava ilmiö, joka luo mittavia haasteita etenkin julkisen talouden kestävyydelle.

Osittain huoltosuhdekysymykseen liittyy myös väärää argumentaatiota. Monet ovat olettaneet, että nykyisten huoltosuhteiden täytyisi säilyä tismalleen samoina, jotta elintaso säilyisi samana. Näinhän se ei ole – taloudellinen huoltosuhde on heikentynyt 1800-luvulta lähtien, mutta elintaso on noussut silti. Pitkälti tämä on ollut teollistumisen ja automatisaation seurausta. Yhden ihmisen työpanoksen tuottavuus on kasvanut koneellistumisen myötä.

Taloudellisen huoltosuhteen heikkeneminen ei kuitenkaan ole ilmiö, jonka voisi sivuuttaa olankohautuksella. Julkiseen sektoriin kohdistuu nykysuomalaisilla aivan kohtuuttomankin suuret palveluodotukset. Väestön vanhetessa näiden odotusten täyttäminen käy entistä haasteellisemmaksi, varsinkin, kun saamme samaan aikaan painia globaalin talouskriisin ja alati kasvavan valtionvelan kanssa.

Maahanmuutto ei myöskään ole mikään taikasana, joka ratkaisisi ongelman. Ja korostettakoon nyt saman tien kaikkien tahattomien ja tahallisten väärinymmärrysten välttämiseksi, että minulla ei ole mitään työperäistä maahanmuuttoa vastaan. Mutta ratkaisuksi väestömme ikääntymiseen maahanmuutosta ei kuitenkaan ole. Näin yksinkertaisesti siitä johtuen, että suurin osa Suomeen tulevista maahanmuuttajista on liian kouluttamatonta korkean osaamisen tehtäviin ja koska toisekseen kielikurssittaminen, kouluttaminen yms. toimenpiteet sopeuttamisen edistämiseksi eivät ole halpoja nekään.

On tietystikin totta, että lasten hankinta on mitä suurimmassa määrin kahden ihmisyksilön välinen yksityisasia. Samaan aikaan on kuitenkin yhteiskunnalle välttämätöntä, että sen jäsenet todella hankkivat jälkikasvua. Tämä on myös yksilöiden etu – jos mielii joskus jäädä eläkkeelle, on huolehdittava siitä, että maassa on edelleen työikäistä väkeä eläkeläisistä huolehtimassa.

Julkisen vallan tulisikin siksi aktiivisesti olla purkamassa niitä esteitä, joita lasten hankkimisen esteenä nykyisin on. Niistä ensimmäisiä ovat ne esteet, jotka liittyvät perheen ja urakehityksen yhteensovittamisen vaikeuksiin. Jos vanhemmuuden kustannukset hoidettaisiin kaikilta työnantajilta perittävällä työnantajamaksulla sen sijaan, että kustannukset jäävät nykyiseen tapaan nimenomaan äidin työnantajan maksettavaksi, poistuisi suuri osa siitä problematiikasta, jota nykyään liittyy sekä sukupuolen vaikutukseen työhönotossa että yleiseen perhesuunnitteluun.

Lasten hankkimista tulisi helpottaa ja aikaistaa myös koulutuspoliittisilla ratkaisuilla. Nykyään liian monella pitkittyvät opinnot hidastavat perheen perustamista. Suomalaiset ylikouluttautuvat siihen nähden, mikä olisi työmarkkinoiden tarve. Todennäköisesti korkeakoulupaikkojen vähentäminen ja panostaminen lyhytkestoisempaan ammatilliseen koulutukseen aikaistaisi myös perheen perustamista ja kohottaisi syntyvyyttä – ja sitä paitsi vähentäisi akateemista työttömyyttä ja toisaalta työvoimapulaa ammattiosaamista vaativilla aloilla.

Lisäksi tulee huolehtia siitä, etteivät taloudelliset kysymykset muodostu esteeksi lasten hankkimisessa. Niin nihkeästi kuin yleisesti ottaen suhtaudunkin julkisiin tulonsiirtoihin ja monimutkaiseen sosiaalitukiviidakkoon, pidän lapsilisiä yhteiskunnan kannalta yhtenä kaikkein perustelluimmista tukimuodoista. Jos riittävän suurilla lapsilisillä pystymme kannustamaan perheitä hankkimaan vielä yhden tai kaksi lasta enemmän – tai ainakin madaltamaan lasten hankinnan esteenä olevaa taloudellista kynnystä – maksavat ne tulevina työntekijöinä tuon sijoituksen yhteiskunnalle moninkertaisesti takaisin.

Jaa