Päivä, jota ei koskaan tullut

3.10.2009

Jos isä eläisi, hän täyttäisi tänään 50 vuotta. Mutta isä ei enää elä. Hän menehtyi melanoomaan kaksi ja puoli vuotta sitten. Kaikki tapahtui nopeasti ja yllättäen; vaikka syövästä oli tiedetty jo pitkään, oli se säilynyt oireettomana lähes loppuun asti. Viimeisten kolmen kuukauden aikana isän terveys romahti nopeasti. Niin nopeasti, ettei koko asiaa kyennyt kunnolla edes käsittämään, ennen kuin kaikki oli jo ohi.

Jäi sitten hyvä onnittelupuhe pitämättä. Olimme nimittäin sellaisen suunnitelleet siskoni Saaran kanssa jo kymmenen vuotta sitten. Isällä oli vaivautunut suhde omaan vanhenemiseensa, ja hän pyrki esittämään itsensä nuorempana ja nuorekkaampana kuin mitä oikeastaan olikaan. Kun siskoni kanssa kiusoittelimme häntä hänen ikääntymisestään hänen 40-vuotissyntymäpäiviensä alla, yritti isä selitellä, että kolmekymppiset ja nelikymppiset olivat oikeastaan samaa ikäluokkaa. Vastaavasti isä väitti, että viisi- ja kuusikymppiset olisivat “samaa klönttiä”.

Kun isä tuon lausahduksen sanoi, tiesimme Saaran kanssa nokkelina lapsina heti, että pääsisimme vielä kiusoittelemaan isää siitä. Kymmenen vuoden päästä, isän 50-vuotisjuhlilla, pääsisimme hänen omiin sanoihinsa vedoten julistamaan hänet kuuluvaksi “samaan klönttiin” kuusikymppisten kanssa. Saara kirjoitti isän lauseen paperille niin kauan kuin se oli vielä sanatarkasti mielessämme, ja laittoi paperin talteen pöydänlaatikkoonsa. Asia ei päässyt unohtumaan.

Näin jälkikäteen tuntuu siltä, että isän 50-vuotispäivästä puhuttiin ja sitä ajateltiin liiankin paljon. Sekä isä itse että me lapset. Isä ei pohjimmiltaan hyväksynyt vanhenemistaan, ja olisi mieluiten ollut aina se parikymppinen urheilijapoika. Nuorekkuus ja hyväkuntoisuus piti aina todistaa jotenkin, vähintäänkin yli puistonpenkkien hyppimällä tai näyttävillä voimailuharjoituksilla. Ajatus viisikymppisistä häiritsi isää erityisesti; siinä oli jotenkin liikaa vuosia, jotta hän olisi voinut enää todistaa itselleen olevansa vieläkin nuori. Hän puhui aiheesta usein ja tuskaili sen kanssa. Hän mietti sitäkin, missä noin isoja juhlallisuuksia voisi edes viettää.

Pohdinnat osoittautuivat yhtä turhiksi kuin nokkelien lasten onnittelupuhesuunnitelmatkin. Isä poistui hyvissä ajoin ennen viisikymppisiään eikä jäänyt niitä juhlistamaan. Tosin ikuista nuoruuttaankaan hän ei saanut säilyttää, vaan koki kaikki vanhuuden vaivat ja kärsimykset katkeralla tavalla pikakelattuina viimeisten kolmen kuukautensa aikana.

Näinhän ei tietenkään pitänyt eikä voinut käydä. Minä ja Saara pidimme sitä yksinkertaisesti mahdottomana, miltei loppuun saakka. Olimme molemmat sitä mieltä, että olimme ehtineet lapsuudessamme jo kohdata niin paljon pahaa, että enempää ei yksinkertaisesti enää voisi kohdallemme sattua. Salama ei iskisi kahta kertaa samaan puuhun. Kun äiti oli tuhonnut itsensä tolkuttomilla määrillä vaarallisia psyykelääkkeitä, ei meille enää voisi käydä mitään. Isähän oli kunnollinen ja tunnollinen ja huolehti terveydestään. Mutta silti salama löysi jälleen saman puun, ja isä kuoli.

Tänään on sitten vihdoin tuo päivä, jona isän oli määrä täyttää 50 vuotta. Päivän ollessa sopivasti lauantai, sitä varmasti myös juhlittaisiin juuri tänään. Ehkäpä isän työpaikan Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan tiloissa, kuten isä suunnitteli. Paikalla olisi varmasti joukko suomalaisen tiedemaailman huippuja, jotka arvostivat ja pitivät työtoveristaan kovasti. Onnittelupuheita riittäisi, mutta minun ja Saaran puhe olisi silti varmasti niistä hauskin. Meidän ei tarvitsisi muiden vieraiden tapaan toistella sitä, kuinka merkittävä suomalainen tiedevaikuttaja oli nyt tullut arvokkaaseen ikään, vaan voisimme kiusoitella isää hänen henkilökohtaisesta heikkoudestaan – hänen haluttomuudestaan ikääntyä.

Mutta asiat kävivätkin toisin, ja kaikki tehdyt suunnitelmat olivat turhia. Ehkäpä elämässä tulisi ylipäätään välttää liian yksityiskohtaisten tulevaisuudensuunnitelmien tekemistä ja elää enemmän hetki kerrallaan. Jokaiselle päivälle taitavat sittenkin riittää sen omat murheet ja ilot. Odotetun ja paljon suunnitellun päivän koittaminen tilanteessa, jossa tehdyistä suunnitelmista ei ole mitään hyötyä, herättää paljon ajatuksia. Sellaisiakin, joita ei oikein sanallisesti pysty ilmaisemaan. Tai edes juuri tiedollisesti käsittelemään.

Kaikesta huolimatta: Hyvää syntymäpäivää, isä. Vietä hyvät ja hauskat juhlat siellä jossain ajan ja tilan toisella puolen. Olet nyt varmaan “samaa klönttiä” useiden jo aikaa sitten menneiden sukupolvien kanssa, kuten vähän uhittelitkin, mutta ehkä olet myös saavuttanut tavoittelemasi ikuisen nuoruuden. Sellaisena ainakin säilyt meidän muistoissamme ikuisesti; aina valmiina vääntämään kättä ja ottamaan punnerruskisan, jos joku arveli sinun tulleen vanhaksi. Tai loikkaamaan sen puistonpenkin ylitse.

Hyvää syntymäpäivää, isä.

Jaa