Pelkkä kuntaliitos ei takaa säästöjä

15.2.2012

Tulevaa kuntauudistusta on perusteltu väestörakenteen muutoksella. Suomalaisten ikääntyessä julkisten palveluiden tuottaminen tulee yhä haastavammaksi, eikä tästä muutoksesta selvitä ilman isoja uudistuksia. Nuo uudistukset edellyttävät epäilemättä myös kuntien määrän merkittävää vähentämistä nykyisestä. Silti kuntaliitokset eivät ole mikään säästöautomaatti, vaan pahimmassa tapauksessa huonosti toteutettu uudistus voi jopa lisätä kustannuksia.

Teoriassa suurempi kuntakoko mahdollistaa hallinnon päällekkäisyyksien karsimisen ja siten myös säästämisen menoissa. Käytännössä harvoin käy näin onnellisesti – siitä pitää huolen esimerkiksi kuntatyöntekijöiden viiden vuoden irtisanomisaika. Useissa jo toteutuneissa kuntaliitoksissa toivotut säästöt ovat jääneet toteutumatta, kun hallintoa ei olekaan saatu karsittua. Pahimmissa tapauksissa irtisanomissuojat ovat ketjuuntuneet, kun toisiaan seuranneet kuntaliitokset ovat jatkuvasti antaneet lisää suoja-aikaa virkamiesten työsuhteille.

Toinen ongelma on se, että vaikka kaikista Suomen kunnista poistettaisiin hallinto kokonaan, ei sillä vielä lähimainkaan ratkaistaisi palveluiden rahoittamisen ongelmia. Kuten oheisesta taulukosta käy ilmi, ylivoimaisesti suurin osa kuntien työntekijöistä on kaikkea muuta kuin byrokraatteja. Todellisia säästöjä saadaankin aikaan ainoastaan, mikäli uudistuksessa sitoudutaan karsimaan päällekkäisyyksiä paitsi hallinnossa, myös palveluissa. On myös hyväksyttävä se, ettei palvelutaso voi olla sama asutuskeskuksissa ja syrjäseuduilla.

On kuitenkin minusta selvää, että nykyistä kuntien määrää pitää joka tapauksessa karsia. Kuntien välinen vero-, palvelu- yms. kilpailu on hyvä asia sinänsä, mutta sen tulisi tapahtua nimenomaisesti kaupunkiseutujen välillä, ei niiden sisällä. On hyvä, että Helsinki kilpailee Turun ja Tampereen kanssa, mutta seuraukset esimerkiksi Helsingin ja Espoon tai Tampereen ja Pirkkalan välisestä kilpailusta eivät ole mitenkään yksiselitteisen positiiviset.

En sinänsä kannata sellaista ajattelua, että jokaiselle alueelle pitäisi sosiaalisen eriytymisen pelossa kaavoittaa kaikkea mahdollista asuntotuotantoa. En myöskään pidä vaarallisena sitä, että osa asuinalueista on arvostetumpia kuin toiset – päinvastoin, se on minusta aivan luonnollista ja jopa ihan tervettä. Mutta se ei ole tervettä, että osa kunnista pyrkii esimerkiksi juuri kaavoituspolitiikallaan pitämään vähävaraisemmat ihmiset kokonaan kuntarajan toisella puolella. Varsinkin, kun useimmiten puhutaan kaupunkiseuduista, joiden kunnat myös elinkeinorakenteiltaan ovat toisistaan riippuvaisia.

Sitä minun on vaikea uskoa, että kuntauudistusta pystyttäisiin toteuttamaan ilman kuntien pakkoliitoksia, vaikka likipitäen kaikki poliitikot nyt ilmoittavatkin pakkoliitoksia vastustavansa. Pidän pakkoliitosten kategorista vastustamista muutenkin kestämättömänä. Niin kauan kuin huomattava osa kunnista rahoittaa toimintansa lähinnä keskuksista syrjäseuduille pumpattujen valtionosuuksien turvin, on aivan kohtuullista, että valtiolla on sanansa sanottavana myös siihen, miten nuo rahat käytetään. Ylipäätään kunnallista itsehallintoa voidaan mielestäni pitää perusteltuna ainoastaan, mikäli kuntalaiset itse maksavat myös itsehallinnostaan syntyvän laskun.

Kaikkein eniten kuitenkin toivoisin, että kuntauudistuksessa rohjettaisiin kyseenalaistaa koko nykyinen yhtenäiskunta-ajattelu. Alueelliset erot ovat Suomessa niin suuret joka tapauksessa, että tulisi suosiolla hyväksyä alueellisesti toisistaan poikkeavat ratkaisut myös hallinnon ja palveluiden järjestämisessä. Tässä yhteydessä tulisi myös merkittävästi karsia niitä velvoitteita, joita kunnille on asetettu, ja mahdollistaa yksityisten toimijoiden roolin merkittävä kasvu palveluiden tuottajina.

Jaa