Riemuruotsia

11.6.2012

Lähestyvän puoluekokouksen pelko oli saanut virallisen kokoomuksen äänitorven, Nykypäivä-lehden, keskittymään uusimmassa numerossaan (8.6.2012) puolustustaisteluun toisen kotimaisen kielen säilyttämiseksi pakollisena oppiaineena koulussa. Aihe vei liki koko etusivun, joka oli otsikoitu paljonpuhuvasti “Riemuruotsia, älsklingssvenska”.

En aio puuttua siihen, kuinka reippaasti muunneltua totuutta kokoomusjohto äänitorvensa välityksellä edelleen puhuu vuoden 2010 puoluekokouspäätöksestä, jossa kokoomuksen kenttäväki aivan yksiselitteisesti määritti kokoomuksen kannaksi vapaan kielivalinnan. Henri Heikkinen käsitteli aihetta jo sen verran tyhjentävästi omassa blogissaan, ettei minun tarvitse siihen enää palata.

Sitä vastoin kommentoin samaisessa lehdessä julkaistua Markku Pyykkölän kolumnia, jossa kritisoitiin kokoomusnuoria ja jonka otsikkona oli ”Perussuomalaisuuden nuoret agentit”. Pyykkölän mukaan “(v)alinnanvapauden kauniin kyltin alla (—) hyökätään kaksikielistä Suomea vastaan. (—) perussuomalaiset käyttävät samoja argumentteja lietsoessaan kannattajiaan ruotsalaista herrakansaa vastaan. (—) Kerta kaikkiaan hienossa joukossa seisovat puolueemme nuoret toivot.” Pyykkölä kysyy, “miten leikittely oikeistopopulismin pyhimmillä periaatteilla eli sitoutumisella tietyllä alueella asuvaan kansaan, sen etniseen homogeenisyyteen ja euroskeptisyyteen ilmentää aloitteentekijöiden kykyä ymmärtää maailman muuttuminen?”

Kovaa tekstiä henkilöltä, joka johtaa kokoomuksen Suomen Toivo -ajatuspajaa ja tuottaa virallisen kokoomuksen käyttöön monenlaista poliittista materiaalia. Tietääkseni kokoomusnuoret ei ole vaatinut sitoutumista kansan ”etniseen homogeenisyyteen” ja euroskeptisyyteen, saatikka että olisi noiden perusteella perustellut kielteistä kantaansa toisen kotimaisen kielen pakollisuuteen kouluissa.

Pyykkölän mukaan toisen kotimaisen kielen pakollisuuden vastustaminen oppiaineena ammentaa energiansa erilaisuuden korostamisesta “meidän” ja “ulkopuolisten” kesken. Ironista kyllä, Pyykkölältä jää huomaamatta, että toisen kotimaisen kielen vapaavalintaisuus merkitsisi myös ruotsinkielisten oppilaiden vapautumista pakollisesta suomen kielen opiskelusta. Vielä ironisempaa on se, että samalla koko Pyykkölän oma kolumni rakentuu raskaaseen vastakkainasetteluun ”meidän” ja “ulkopuolisten” välillä. Perussuomalaiset on kolumnissa demonisoitu vihanlietsojiksi, ja jos kokoomusnuoret on jostain asiasta perussuomalaisten kanssa samaa mieltä, osoittaa se kokoomusnuorten seisovan “heidän” joukossaan. Aika mustavalkoinen maailmankuva, sanoisin.

Ajatushautomon toiminnanjohtajalle heittäisin pohdittavaksi hypoteesin, voisiko olla mahdollista, että samaan johtopäätökseen voi päätyä myös erilaisten päättelyketjujen kautta? On tietysti mahdollista, että joku vastustaa pakkoruotsia pelkästään nurjan asennoitumisen vuoksi. Mutta veikkaisin, että esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliiton kielteinen pakkoruotsikanta johtuu aivan muista syistä. Vai toimiiko Elinkeinoelämän keskusliittokin Pyykkölän mielestä perussuomalaisuuden agenttina?

Viehättävää tuoreutta edustaa Pyykkölän tekstissä ajatus siitä, että kokoomusnuorten kielteinen kanta toisen kotimaisen kielen pakollisuudesta oppiaineena olisi seurausta kokoomusnuorten “herravihasta”. Tämä onkin aivan uusi näkökulma asiaan – yleensä kokoomusnuoria on syytetty lähinnä päinvastaisesta. Keskimääräisen kokoomusnuoren habitus ei minunkaan mielestäni pääsääntöisesti säteile varsinaista herravihaa, vaan pikemminkin jotain aivan muuta.

Henkilökohtaisella tasolla Pyykkölän vuodatus tuntuu minusta erityisen hassulta. Oman sukuni tausta on kaksikielinen. Minun kotonani puhuttiin tosin vain suomea, mutta sukujuhlissamme puhutaan molempia kieliä sekaisin. Monet sukutraditioistani ovat sitkeän ruotsinkielisiä; esimerkiksi joulupukkimme puhuu edelleenkin ruotsia, kuten on suvussa ollut tapana jo muinaisilta ajoilta asti. Ajatus siitä, että vapaan kielivalinnan kannattaminen johtuisi vihastani “herroja” tai “bättre folkia” kohtaan, tuntuu henkilökohtaisella tasolla lähinnä absurdilta.

Absurdilta tuntuu sekin, että pakkoruotsin vastustaminen nähdään kaksikielisyyden vastustamisena. Minun nähdäkseni kaksikielisyys ja ruotsin kieli ovat ilman muuta tärkeä osa suomalaista kulttuuriperintöä. Huomattava osa keskeisestä suomalaisesta kirjallisuudesta – ja etenkin isänmaallisesta kirjallisuudesta – on alkujaan kirjoitettu ruotsiksi. Haluan myös, että Suomessa saa vastaisuudessakin julkista palvelua myös toisella kotimaisella kielellä niissä kunnissa, joissa kielivähemmistön suuruus on merkittävä.

Kulttuuriperinnön vaalimisesta ja palveluvelvoitteesta ei kuitenkaan millään muotoa seuraa, että toisen kotimaisen kielen pitäisi olla pakollinen oppiaine. Olennaista on se, että riittävän moni suomalainen osaa molempia kotimaisia kieliä. Kansainvälistyvässä maailmassa on Suomen kannalta keskeistä, että suomalaisten osaama kielivalikoima kokonaisuudessaan on riittävän monipuolinen. Tämän johdosta kokonaiskansantaloudellisesti olisi edullista, että toisen kotimaisen kielen sijaan olisi mahdollista opiskella halutessaan myös jotain muuta itselleen vierasta kieltä. Tähän viittaa niin ikään valinnanvapautta kieliasioissa kannattava Elinkeinoelämän keskusliitto.

Kaikkein ironisinta Pyykkölän ja muidenkin innokkaimpien pakkoruotsin puolustajien puheissa on se, että itse asiassa päinvastaisesta retoriikastaan huolimatta niistä ei paista niinkään kansainvälisyys kuin nurkkakuntainen patriotismi. Paikallisten kielten osaaminen katsotaan tärkeämmäksi asiaksi kuin kielivalikoimamme laajentaminen aidosti kansainvälisempään suuntaan. Kaikki kunnia patrioottisille ja omaleimaista kulttuuriamme vaaliville asenteille ja poliittisille tavoitteille, mutta Suomen säilyminen kaksikielisenä on kiinni jostain aivan muusta kuin toisen kotimaisen kielen pakollisuudesta oppiaineena.

Jaa