IMG_4669

Säästöjä mieluummin seinistä kuin sisällöstä

6.5.2014

Jos omien lasten koulu on lakkautusuhan alla, on erittäin ymmärrettävää olla harmissaan. Siksi ei ole ihme, että kouluverkkotarkastelut herättävät Helsingissä aina suuria tunteita. Omalla tavallaan ymmärrettävää on sekin, että moni poliitikko ei jaksa tällaisissa tilanteissa vastustaa kiusausta kalastella ääniä asettumalla lakkautusuhan alla olevien koulujen puolustajaksi – tai vähintään jonkinlaiseksi myötähuolestujaksi.

Tämä on kuudes vuoteni Helsingin opetuslautakunnassa ja toinen vuoteni sen varapuheenjohtajana. Koulukiinteistöistä luopumiset eivät koskaan ole erityisen mukavia päätöksiä – kuvitelkaa vain jatkuvasti soiva puhelin ja kiukkuisten vanhempien yhteydenotoista täyttyvä sähköposti – mutta rajallisten resurssien maailmassa kaikkea ei ole mahdollista saada. Kun resurssit ovat niukat, on parempi panostaa opetuksen sisältöön kuin väljässä käytössä oleviin koulutiloihin.

Kaupunkimme velkaantuu koko ajan huimaa vauhtia. Olemme eläneet jo pitkään yli varojemme, eikä sille ole loppua näköpiirissä. Valtuustoryhmät ovat päässeet sopuun vain velkaantumisen hidastamisesta, eivät sen pysäyttämisestä. Tänäkin vuonna Helsinki ottaa uutta velkaa peräti 260 miljoonaa euroa.

Silti nykyinenkin budjettiraami tietää merkittäviä leikkauksia monelle hallintokunnalle. Opetustoimen osalta ensi vuoden 666 miljoonan euron menokehys merkitsee noin 25 miljoonan euron leikkauspainetta. Voin sanoa, ettei tuon suuruusluokan säästöjen löytäminen ole aivan helppoa.

Henkilökohtaisesti toivoisin, ettei leikkausten painopiste olisi näin paljon opetustoimen puolella. Korkeatasoiset koulut ovat Helsingin viimeisiä selviä valttikortteja suhteessa naapurikuntiin. Hyvät koulut ovat monelle perheelliselle veronmaksajalle yksi tärkeimmistä syistä pysyä Helsingissä kirjoilla. Mutta jos menokehys on tämä, niin sitten meidän on etsittävä säästöt sieltä, missä ne sattuvat vähiten.

Ensi vuoden tiukka budjetti tarkoittaa sitä, että joutunemme joka tapauksessa leikkaamaan esimerkiksi lukio- ja perusopetuksen tuntikehyksistä, lyhytaikaisten sijaisten palkkaamisista, ammatillisen koulutuksen lähiopetustunneista, perusopetuksen koulunkäyntiavustajien määrästä ja erityisen tuen oppilaiden määrärahoista. Nämä ovat kaikki varsin huonoja menoleikkausten kohteita. Silti näitä leikkauksia on tässä talousraamissa erittäin hankala välttää.

Leikkauslistalla on toki monia fiksujakin säästökohteita, kuten hallinnon ja keskitettyjen tukipalveluiden määrärahat, perusopetuksen Ruuti-rahoitus ja luomuruokasuunnitelmista luopuminen. Fiksuihin säästökohteisiin kuuluu myös vajaassa käytössä olevista koulukiinteistöistä luopuminen. Tutusta koulurakennuksesta luopuminen ei tietenkään ole lasten ja vanhempien kannalta mukava juttu, mutta ne muut leikkausvaihtoehdot ovat vain vielä paljon ikävämpiä.

Olen havainnut, että aivan riippumatta luovuttavasta kiinteistöstä päätöksen vastustajilla on käytössään aina jotakuinkin samat argumentit:

1) Väestöennusteet ovat vääriä, tai ainakin oppilasmäärä pitkällä aikavälillä kääntyy nousuun. Ja niinhän se tietysti on, että kaupungin väestöennusteet ovat kuin Forecan sääennustukset: parin seuraavan päivän sää voidaan tietää kohtalaisen varmasti, mutta siitä pidemmälle mentäessä ennusteen epävarmuus lisääntyy. Pitkällä aikavälillä oppilasmäärä saattaa todella kääntyäkin nousuun, mutta se ei ole riittävä peruste ylläpitää ylimitoitettua koulukapasiteettia nyt.
2) Toimivaa kokonaisuutta ei saa hajottaa. No totta kai likipitäen jokainen olemassa oleva rakenne on “toimiva kokonaisuus”, mutta se ei tarkoita, että kyseinen kokonaisuus toimisi kovin kustannustehokkaasti.
3) Vanhempia ei ole kuunneltu tai ainakaan heidän näkemystä ei ole huomioitu. Kyllä varmasti kuunnellaan, mutta kuulluksi tuleminen ei aina tarkoita sitä, että saisi oman tahtonsa läpi.
4) Mitä sille koulurakennukselle sitten käy? Joissain tapauksissa tämä tiedetään jo ennakolta, kaikissa ei. Helsingin kiinteistövarallisuudesta huolehtii kaupungin Tilakeskus, jonka asiantuntijat ovat erikoistuneet näiden kysymysten ratkaisemiseen.
5) Koulumatkasta tulee liian pitkä ja siihen sisältyy vähintäänkin yksi vaarallinen tienylitys. Toden totta; asumme kaupungissa, ja täällä todellakin on teitä ja liikennettä. Liikenneturvallisuuteen kannattaakin satsata. Silti missään muualla Suomessa eivät palvelut ole niin lähellä asukasta kuin Helsingissä. Pätee myös näiden päätösten jälkeen.
6) Samaan aikaan opetusvirasto käyttää 44 miljoonaa euroa uuteen virastorakennukseen! Höpö höpö, tämä oli täysi uutisankka, joka perustui yhteen tarkoitushakuiseen blogitekstiin. Kyseessä on Teollisuuskadun kiinteistöhanke, johon tulee yli 900 opiskelijapaikkaa Stadin ammattiopistolle. Opetusvirasto muuttaa samoihin tiloihin. Nykyisin virasto on vuokralaisena yksityiselle vuokranantajalle; muuttaessaan se siirtyy pienempiin tiloihin kaupungin omistamaan kiinteistöön. Vuokra pienenee vuositasolla puolella miljoonalla ja muuttuu kaupungin sisäiseksi.

Koulukiinteistöjen puolesta taistelevat aktivistit ovat saaneet monet kaupunginvaltuutetutkin panikoimaan ja vaatimaan päätöksentekoon aikalisiä tai kouluverkon tarkastelua “kokonaisuutena”. Molemmat vaatimukset ovat minusta outoja. Ikävät tosiasiat eivät nimittäin muuksi muutu sillä, että niiden edellyttämiä päätöksiä vitkutetaan.

Vaatimus kouluverkkotarkastelujen tekemisestä “kokonaisuutena” liittynee siihen, että poliitikkojen mielestä on mukavampaa tehdä ikävät päätökset kertapakettina kuin jatkuvana sarjana yksittäisiä päätöksiä. Toisekseen näissä pakettiratkaisuissa on mahdollista suojella jotain yksittäistä suosikkikohdettaan lakkauttamiselta ja paukutella sitten henkseleitä urhoollisesta kotiinpäinvetämisestä neuvottelupöydässä. Tosin tällaisessa “kokonaistarkastelussa” se kaupungin kokonaisetu unohtuu kyllä aika sukkelaan.

Ylipäätäänkin: peruskoulu on alueellinen peruspalvelu. Tilakapasiteetin pitää elää muuttuvien palvelutarpeiden mukana. Kaupunginosilla on omat elinkaarensa. Lasten määrä voi vähentyä yhdellä alueella ja kasvaa samaan aikaan toisaalla. Palveluverkon pitää mukautua tähän. Ja nämä päätökset ovat nimenomaisesti aluekohtaisia, eivät mitään merkillisiä kokonaisratkaisuja.

Ei minusta ole mukavaa tehdä päätöksiä, joilla tutuista ja rakkaista koulurakennuksista luovutaan. Mutta vielä enemmän minua inhottaa tehdä päätöksiä, joilla heikennetään opetuksemme laatua. Politiikka on kuitenkin aivan väärä paikka toimia, jos päätösten tekeminen tuntuu liian vaikealta. Kun kysymyksenä on, leikataanko opetustiloista vai opetuksesta itsestään, vastaus on ainakin minulle harvinaisen selvä.

Jaa