Suomalainen joulu

22.12.2010

Ihmiskunta on viettänyt jonkinlaista juhlaa joulun tienoilla todennäköisesti maanviljelyksen keksimisestä asti. Siirtyminen keräilijä- ja metsästäjäelämästä kohti aloilleen asettunutta ja tiettyyn maa-alaan sidottua viljelijäyhteiskuntaa korosti vuodenaikojen vaihtumisen merkitystä. Juhlan järjestämistä niinä ajankohtina, kun päivä alkaa pidentyä tai lyhentyä, voitaneen pitää yleismaailmallisena ilmiönä, sillä huomattavan monet muinaiset kansat ovat vastaavina ajankohtina toisistaan riippumatta tavanneet juhlia näitä taivaankappaleiden kulkuun liittyviä tärkeitä päiviä.

Se joulu, jonka me tunnemme, on kulkenut läpi pitkän kulttuurisen evoluution. Joulun tapaisia juhlia vietettiin eri puolilla Eurooppaa jo ennen Kristuksen syntymää, mutta kristinuskon myötä juhlan keskeisimmäksi sisällöksi on muodostunut juuri Vapahtajan syntymän juhlistaminen. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt sitä, että kristillisen tradition rinnalla on elänyt myös muita perinteitä, joilla ei ole varsinaista yhteyttä kristilliseen joulusanomaan, kuten esimerkiksi pakanallisista ajoista muistuttavat tonttu- ja joulukuusiperinteet. Puhumattakaan joulupukin hahmosta, johon on vuosituhansien kuluessa sulautunut valtava määrä erilaista kulttuurista muistitietoa alkaen Pyhästä Nikolauksesta, pakanallisista pukkirituaaleista ja alueittain vaihdellen myös monesta muusta eri perinteestä.

Mikä näiden perinteiden merkitys on? Vastaus on sama kuin aina muutoinkin silloin, kun “merkitystä” kysytään: ihmisyksilö itse tulkitsee merkityksen kokemuksilleen ja tavoilleen. Yhdet merkityksenannot voivat toki olla perustellumpia kuin toiset, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että merkityksen kokeminen on aina subjektiivista, ja siten yksilöittäin vaihtelevaa.

Sitäkin surullisempaa on, kun kulttuurinen kehitys länsimaissa on vienyt yhä enemmän merkityksestä riisuvaan suuntaan. Yhdysvalloissa on alettu välttää hyvän joulun toivottamista, koska suurimmalle osalle joulun merkitys on ennen muuta kristillinen – ja ei-kristillisen väestön pelätään tästä uskonnollisesta viittaussuhteesta loukkaantuvan. Joulun monivivahteiset merkitystasot on siksi pyritty höyläämään pois neutraaleissa ja mitäänsanomattomissa “Season’s Greetings” -tervehdyksissä.

Sama kehitys on edennyt myös Eurooppaan. Suomessakin keskustellaan siitä, voidaanko koulujen joulujuhlissa esittää kristillisiä virsiä tai seimikuvaelmia, koska ne saattavat loukata toisuskoisten – tai uskonnottomien – vakaumusta tai tunteita. Kristillisiksi tulkitaan usein myös joulupukki- ja tonttuperinteet, vaikka niitä niiden pakanallisen taustan vuoksi ehkä hieman harvemmin kyseenalaistetaan. Sinänsä mielenkiintoinen ja merkillepantava seikka on se, että tässä keskustelussa useammin ja kiihkeämpiä puheenvuoroja käyttävät kotimaiset uskonnottomat kuin konsanaan maahanmuuttajat, joita tässä kulttuurikeskustelussa useimmiten käytetään lähinnä passiivisena keppihevosena.

Koulujen joulu- ja kevätjuhlissa on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta kuin juhlissa ylipäätäänkin. Juhlistamme jotain tiettyä hetkeä, joka aloittaa tai päättää jotakin. Yleensä tällaisiin juhliin liittyy perinteitä, joiden mukaan niitä on vietetty hyvinkin pitkän ajan. Nuo perinteet ovat useimmiten tiettyihin paikkoihin ja tapoihin sidottuja. Niiden säännönmukaisuus on useimmille ihmisille merkityksellinen ja tärkeä asia, jolla yksilöt sitovat itsensä osaksi pidempiaikaista kulttuurista perinnettä ja sukupolvien ketjua.

Suomalaisiin jouluperinteisiin ja niihin liittyviin juhliin on perinteisesti sisältynyt niin virsiä, seimikuvaelmia kuin tonttuleikkejä ja joulupukin vierailujakin. Kukin on kokenut varmasti noiden perinteiden merkityksen omalla yksilöllisellä tavallaan, mutta se ei ole vähentänyt itse perinteen merkitystä. Mikäli kuitenkin katkaisemme kulttuurisen perinteen vain sen vuoksi, että pelkäämme toisten loukkaantuvan joistakin perinteille annetuista merkityksistä, syyllistymme kulttuurivandalismiin.

Erikoinen on myös taajaan kuultu vaatimus siitä, että nimenomaisesti uskontoon viittaavat symbolit tulisi kitkeä kaikille tarkoitetuista tilaisuuksista. Tämä on erikoinen vaatimus, jonka johdonmukainen noudattaminen johtaisi mahdottomuuksiin. Koko länsimainen kulttuurimme on kristinuskoon nojaavan perinteen läpitunkema, alkaen vaikkapa seitsenpäiväisestä viikosta, arkkitehtuurista, musiikista, kirjallisuudesta… mikäli kaikki uskonnolliseksi tulkittava tulisi karsia julkisista yhteyksistä pois, ei länsimaisesta kulttuurista jäisi enää paljon jäljelle. Tuskin edes ristinmuotoista Suomen lippua.

Moni on myös perustellut uskonnollisten elementtien karsimista koulujen joulujuhlista pois sillä, ettei lapsiin tulisi kohdistaa “uskonnollista indoktrinaatiota”. Etteivät lapset hairahtuisi uskomaan, että joulun kertomukset olisivatkin tosia. Samaiset henkilöt harvemmin kantavat huolta siitä, että myös joulupukkiperinteet saattavat johdattaa lapset uskomaan joulupukkiin. Tässä tuleekin hyvin esille, että yleensä näiden asenteiden taustalta paljastuu yleinen uskonnonvastaisuus (tai lähinnä kristinuskonvastaisuus) enemmän kuin mikään muu.

Itse olen sitä mieltä, että sivistynyt ja menneisyyteensä kypsän suhteen saavuttanut yhteisö osaa pitää omista perinteistään kiinni. Sivistynyt vieras kunnioittaa niitä myös. Mitä tulee perinteille annettuihin merkityksiin, ne muodostuvat kunkin yksilön omassa mielessä. Tuskin joululla on kaikille suomalaisillekaan uskonnollista merkitystä, mutta sen viettämisellä ja siihen liittyvillä perinteillä silti useimmille on. Mikäli joku lapsi tai hänen vanhempansa kokevat, että koulun juhlissa esiintyvillä uskonnollisilla viittauksilla loukataan heidän uskonnollista vakaumustaan, tulee tällaisella henkilöllä tietenkin olla oikeus jäädä juhlasta pois. Mutta pelkästään se, että tällainen henkilö saattaa olla olemassa, ei saa olla peruste sille, että katkaisemme tai karsimme merkityksistä omat perinteemme.

Jaa