IMG_4551

Venäjä on ymmärretty väärin

26.4.2014

Ihminen uskoo mielellään siihen, minkä toivoo olevan totta. Lännessä on haluttu uskoa, että kylmä sota päättyi Berliinin muurin murtumiseen, Neuvostoliiton hajoamiseen ja entisten neuvostotasavaltojen itsenäistymiseen. Venäjän on toivottu kehittyvän demokraattiseksi ja vapaaksi markkinataloudeksi, jossa poliitikot eivät kontrolloi tiedotusvälineitä ja jossa valta vaihtuu kansan niin äänestäessä.

Toiveikas läntinen narratiivi on pyrkinyt näkemään Venäjän viimeisten 22 vuoden kehityksen hitaana ja kuoppaisena, mutta kuitenkin oikeansuuntaisena prosessina. Jeltsin purki Neuvostoliiton ja demokratisoi Venäjän. Putinin otteet Venäjän vakauttamiseksi olivat ehkä vähän kovakouraiset, mutta olihan se Jeltsinin kausi kieltämättä aika kaoottinen. Ja Medvedev taas antoi Venäjälle hieman lempeämmän näköiset kasvot ilmeettömän Putinin jälkeen.

Läntinen tulkinta Venäjän kehityksestä on niin miellyttävän kuuloinen, että siihen olisi mukava uskoa. Vielä mukavampaa olisi, jos se olisi totta. Valitettavasti se ei ole totta.

Vladimir Putinille lähihistoria näyttäytyy aivan toisenlaisena. Entiselle KGB-everstiluutnantti Putinille sosialismin romahdus ei ollut odotettu vapauden, demokratian ja rauhan riemuvoitto. Ei Putin ilmeisesti kommunismia itsessään rakastanut, mutta silti neuvostoimperiumin romahdus oli hänelle “vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”. Hänelle kyse oli venäläisen suurvaltamahdin katkerasta romahduksesta.

Putin ei ole sosialisti, jos kohta tuskin tuntee suurta aatteellista paloa markkinatalouttakaan kohtaan, liberalismista nyt puhumattakaan. Putin on ennen muuta patriootti ja isovenäläinen imperialisti. Se, eteneekö isovenäläinen imperialismi panslavismin, sosialismin vai “Euraasian unionin” viittaan pukeutuneena, on Putinin näkökulmasta samantekevää – kunhan imperiumi jollain verukkeella pystyy jatkamaan vuosisataista laajenemistaan.

Putinin valtaannousun yksityiskohdat selvinnevät kunnolla vasta seuraavan sukupolven historioitsijoille. Selvää kuitenkin on, että Putinin valtaannousun avainselittäjä on hänen KGB-taustansa ja hänen nousunsa KGB:n seuraajan FSB:n johtoon. Putinilla oli käytössään vanhoista KGB-liittolaisistaan koostuva verkosto, jonka turvin hän epäilemättä läpi koko 1990-luvun raivasi tietään valtaan. Venäläiseen hallintokoneistoon soluttautuneet entiset KGB-miehet olivat lojaaleja määrätietoiselle ja luotetulle johtajalleen.

Vuosituhannen taitteessa aika oli viimein kypsä Putinin FSB-vetoiselle verettömälle vallankaappaukselle. Sillä kaappauksesta nimenomaisesti oli kyse. Ensin Jeltsin laitettiin nimittämään Putin pääministeriksi elokuussa 1999, ja muutaman kuukauden perästä tulikin Jeltsiniltä jo ilmoitus, että hän joutuu “terveydellisistä syistä” luopumaan presidentin tehtävistään. Ja kappas, näin ollen presidentin tehtäviä alkoikin hoitaa tuore pääministeri, joka sitten pian valittiin myös jonkinlaisilla vaaleilla presidentiksi.

Venäjän demokratisoituminen ja vapautuminen pysähtyi sillä hetkellä, kun länsimaissa ensimmäistä kertaa kuultiin Vladimir Putinin nimi. Nimittäin ennen vuosituhannen vaihteen kaappausta juuri kukaan lännessä ei ollut Putinista kuullutkaan. Vallananastus oli suoritettu parhaalla KGB-osaamisella – operaatiota valmistavalla hiljaisella myyräntyöllä ja nopealla toiminnalla otollisella hetkellä.

Vuosituhannen taitteen kaappauksesta eteenpäin Putin on hallinnut maataan täysin itsevaltaisesti. Demokratian kulissi on säilytetty, mutta tosiasiallisesti Putin tappoi Venäjän demokratian ennen kuin se ehti kunnolla syntyäkään. Putinin kaudella vapaat mediat on tukahdutettu, vaaralliset toisinajattelijat vangittu, kiusalliset toimittajat saaneet surmansa epäselvissä olosuhteissa ja varteenotettaville oppositiopoliitikoille tehty mahdottomaksi pärjätä vaaleissa – joiden tulokset sitä paitsi järjestetään muutenkin tarvittaessa Putinin mielen mukaisiksi. Putinin valtakauden vaalimanipulaatio voidaan todentaa tilastollisestikin.

Läntistä toiveikkuutta Putinin sitoutumisesta demokraattisiin ja perustuslaillisiin käytäntöihin saattoi lisätä se, kun Putin ei aluksi muuttanut perustuslakia eikä tavoitellut kolmatta perättäistä kautta presidenttinä vuonna 2008. Kuitenkin juuri se, että Putin saattoi luopua muodollisesta presidenttiydestä neljäksi vuodeksi ja johtaa maataan tilapäisesti pääministerin asemasta käsin, alleviivaa sitä, kuinka olematon merkitys Venäjän muodollisilla valtioinstituutioilla on. Maata johtaa Putin riippumatta siitä, mikä titteli hänellä kulloinkin käyntikortissaan lukee.

Jos Putinin Venäjää vertaa vanhaan Neuvostoliittoon, niin epäilemättä Putin kohtelee toisinajattelijoita lempeämmin. Vaaleissa saa käydä äänestämässä oppositiotakin rangaistuksetta, vaikkei annettu ääni välttämättä virallisessa äänestystuloksessa näykään. Mutta toisaalta Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa valta ei ollut kertaakaan niin henkilöitynyttä kuin mitä Putinin valta Venäjällä on. Neuvostoliitossa oli keskuskomiteansa, politbyroonsa ja ajoittaiset koulukuntaerimielisyytensä, mutta Putinin Venäjällä on vain Putin. Osaavat KGB-taustaiset sekurokraatit ovat huolehtineet siitä, ettei kilpailevia vallankäyttäjiä ole.

On Venäjän ja venäläisten tragedia, ettei oikeusvaltioperiaatteiden annettu juurtua maahan sosialismin romahduksen jälkeenkään. Venäjän naapurimaiden tragedia taas on se, ettei Putinin vallanhalu rajoitu oman maan rajojen sisäpuolelle. Putinin tavoite on alusta alkaen ollut Venäjän suurvalta-aseman palauttaminen, ja sisäisten kilpailijoiden hävittäminen on ollut siinä projektissa vain ensimmäinen askel.

Putinin taustaideologien luoma visio “Euraasian unionista” on jäänyt länsimediassa vaarallisen vähälle huomiolle, vaikka sellaisen muodostaminen on ollut Putinin avoimena pyrkimyksenä jo pitkään. Lännen välinpitämättömyys tämän suunnitelman suhteen lienee seurausta siitä, että “Euraasian unioni” on rinnastettu mielikuvissa Euroopan tai Afrikan unioneihin. On ajateltu, että Venäjä havittelee jonkinlaista kilpailevaa vapaakauppa-aluetta, johon maat voivat halutessaan ja omasta vapaasta tahdostaan liittyä.

Terminologia kuitenkin pettää. Venäjällä “Euraasian unionia” ei nähdä Euroopan unionin kaltaisena organisaationa, jonka jäseneksi ei ole pakko tulla ja josta halutessaan pääsee poiskin. Venäjällä ajatus Euraasian unionista merkitsee venäläisen imperiumin uudelleenelvytystä, joka toteutetaan joko suorin alueliitoksin tai alistamalla muilla tavoin naapurimaat suuren ja mahtavan vasallivaltioiksi.

Vasta ymmärtämällä nämä taustat voi Venäjän nykypolitiikan laittaa kontekstiinsa. Georgia alistettiin sodalla vuonna 2008. Valko-Venäjä alistettiin jo kauan sitä ennen nukkehallitsija Aljaksandr Lukašenkan avulla. Ukrainan kohdalla Venäjä on yrittänyt samaa Viktor Janukovitshin myötävaikutuksella, mutta pahuksen ukrainalaiset ovat kovasti haranneet vastaan. Siksi Putin on päättänyt siirtyä pehmeähköistä menetelmistä – vaalivilpistä, korruptiosta, kiristyksestä ja uhkailusta – astetta kovempiin keinoihin: aseelliseen väliintuloon ja miehitykseen.

Putinin toiminta on käynyt jatkuvasti rohkeammaksi. Hän kokee Venäjän vahvistuneen, kun vahva talouskasvu on mahdollistanut asevoimienkin uudistamisen isolla rahalla. Toisaalta hän myös laskee lännen heikentyneen. Kymmenen vuotta sitten Putin sai olla varuillaan Bushin kanssa, mutta kun Putin viime vuonna kielsi Obamaa puuttumasta Syyrian kansanmurhaan, niin Obamahan totteli. Euroopan unioni taas on Putinin silmissä vieläkin isompi kansainvälispoliittinen vitsi kuin Obaman hallinto. Putin siis laskee, että Venäjän suuruuden palauttamisen mahdollisuus on juuri nyt, kun länsi näyttäisi olevan heikoimmillaan.

Tässä samassa kontekstissa pitää nähdä myös Venäjän omituiset lapsiasiakiistat Suomen kanssa. Kysymys on siitä, että Venäjä testaa, miten pitkälle naapurimaat ovat valmiita menemään myöntyväisyydessään. Ja mitä enemmän myönnytään, sitä enemmän myönnytyksiä tohditaan taas vaatia. Jos Ukraina lopulta sortuu Venäjän alle, Kremlin huomio siirtyy varmuudella taas pohjoisemmaksi. Siksi on mitä suurimmassa määrin Suomen intresseissä pyrkiä tukemaan Ukrainaa, ettei se joudu kokemaan Valko-Venäjän kohtaloa.

Läntisten johtajien tulisi myös tiedostaa, etteivät Putinin kaltaiset laajentumishaluiset itsevaltiaat pysähdy neuvotteluilla ja diplomatialla. Eivät ole pysähtyneet ennen, eikä pysähdy tälläkään kertaa. Neuvottelut ovat Putinille tapa pelata aikaa ja myönnytykset todisteita siitä, että myönnytyksiä saa jatkossakin, kun niitä vain kehtaa vaatia. Putinin kaltaisiin valloittajiin tepsivät vain kollektiiviset turvatakuut: sitoutuminen siihen, että kaikki puolustavat yhdessä hyökkäyksen kohteeksi joutunutta. Sellaiset turvatakuut on tällä hetkellä vain Naton jäsenmailla.

Jaa