Konservatismista, säilyttämisestä ja uudistamisesta

25.5.2010

Eräs nuori lahjakas kokoomuslainen hämmästeli taannoin sitä, miksi puolueen nuorisojärjestössä tuntuu libertaareilla olevan enemmän yhteistä “konservatiiveiksi itseään kutsuvien” kanssa kuin niiden kanssa, jotka kutsuvat itseään liberaaleiksi. Samainen henkilö arveli selitykseksi sitä, että itse asiassa “konservatiivit” ja “liberaalit” nimittävät itseään väärillä ja huonosti kuvaavilla termeillä.

Osittain kysymys onkin aiheellinen. Aatteellisessa keskustelussa termit menevät hyvin usein sekaisin; ei vähiten siitä syystä, että eri henkilöt ymmärtävät aatteellisilla termeillä hyvinkin erilaisia asioita. Konservatiiviksi itseään kutsuva saattaakin osoittautua radikaaliksi uudistajaksi ja liberaaliksi itseään kutsuva kannattaakin laajaa yhteiskunnallista sääntelyä.

En silti aio lakata kutsumasta itseäni konservatiiviksi. Silläkin uhalla, että joillekin se saattaa aiheuttaa vääriä tai negatiivisia mielleyhtymiä, se on termi, joka parhaiten istuu kuvaamaan omaa poliittista ajatteluani.

Näin ensinnäkin siksi, että kyseinen termi asettaa kansainvälisessä kontekstissa minut samaan viiteryhmään kuin kokoomuksen ulkomaiset sisarpuolueet. Jos sanoisin vaikkapa saksalaiselle kristillisdemokraatille olevani liberaali, hän ei välttämättä käsittäisi puolueeni ollenkaan olevan hänen sisarpuolueitaan.

Toisekseen siksi, että sana “liberaali” istuisi luonteeseenikin kovin huonosti. Pitäessäni pikkutarkasti perinteistä kiinni ja harrastaessani esimerkiksi barokkimusiikkia tai antiikkiesineiden keräilemistä, en vain osaa mieltää itseäni liberaaliksi (enkä libertaariksikaan). Oma elämäntapani on perin juurin konservatiivinen. Tämä ei silti tietenkään tarkoita, ettenkö hyväksyisi toisille ihmisille myös toisenlaisia elämäntapoja.

Kolmannekseen, mikä on myös tärkein syy, yhteiskunnallisen ajatteluni filosofiset peruslähtökohdat ovat olennaisesti konservatiiviset. Se, että saatan usein tulla samoihin johtopäätöksiin libertaareiksi itseään kutsuvien kanssa, ei tätä seikkaa muuta. Vaikka johtopäätös olisikin usein sama, on johtopäätökseen päädytty erilaisen ajatusprosessin tuloksena. Libertaari saattaa kannattaa mahdollisimman laajoja yksilönvapauksia siksi, että ne ovat itseisarvo, minä taas konservatiivina siksi, että historia on osoittanut koko yhteiskunnan hyötyvän niistä.

Arkikielessähän “konservatiivisella” tarkoitetaan usein muutoshalutonta, vanhanaikaista tai jopa taantumuksellista. Sinänsä mielenkiintoinen etymologinen yksityiskohta on se, että oikeastaan konservatismi sanana juontuu pikemminkin entisöinnistä kuin säilyttämisestä, siis huonoon kuntoon päässeen palauttamisesta entiseen loistoonsa.

Ihmisen on mielekästä ajatella aikaa ilmiönä, jolla on kolme keskeistä ulottuvuutta: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tasapainoisella ihmisellä on hyvä suhde niistä jokaiseen; hän tietää, mistä on tulossa ja on ottanut opiksi menneistä kokemuksistaan, toisaalta hän on valmis vastaamaan ajankohtaisiin haasteisiin ja lisäksi hänellä on näkemys siitä, mihin hänen matkansa jatkuu seuraavaksi. Yksikään noista ajan ulottuvuuksista ei ole ihmiselle toista tärkeämpi.

Se, miten ihminen suhtautuu menneisyyden perintöön, on mielestäni keskeinen henkisen kypsyyden ja sivistyksen mittari. Vasta aikuistumassa olevalle on usein tärkeää tehdä henkistä pesäeroa vanhempiinsa ja ehkä irtisanoutua kokonaan heidän elämänarvoistaan. Varttuneemman ja itsenäisyytensä jo vakiinnuttaneen on kuitenkin jo helpompi arvostaa myös menneiden sukupolvien käsityksiä ja rakastaen vaalia niitä perinteitä, jotka ovat usein jatkuneet jo sukupolvien ajan ja jotka usein olennaisesti määrittävät kulttuurista perintöämme.

Minulle konservatismi merkitsee juuri tätä, uudistamista ja uuden luomista kuitenkaan katkaisematta siteitä menneeseen; tulevaisuuden suunnittelemista ja nykyhaasteisiin vastaamista menneisyyden opetuksista viisastuneena. Oikein ymmärretyn konservatismin sisältö on nimenomaan syvä rationaalisuus, jonka edellytys on puolestaan mahdollisimman laaja tieto ja sivistys. Tämä edellyttää myös menneen ajan perusteellista tuntemusta ja syvällistä sisäistämistä.

Siksi en konservatiivinakaan koe olevani niinkään säilyttäjä kuin uudistaja. Mutta uudistamisen ei tarvitse merkitä menneen hylkäämistä tai hävittämistä.

Konservatismi merkitsee minulle myös vastuun kantamista ja utilitaristista etiikkaa – oikeaa ja eettisesti kestävää yhteiskuntapolitiikkaa on sellainen politiikka, joka tuottaa eniten mitattavissa olevaa hyötyä koko yhteisölle. Historia osoittaa yksiselitteisesti, että vapaaseen markkinatalouteen, edustukselliseen demokratiaan ja mahdollisimman suureen yksilönvapauteen perustuva länsimainen järjestelmä on tällä mittapuulla ylivoimainen.

Libertaarit ja liberaalit taitavat olla pääsääntöisesti samaa mieltä.

Jaa