Paljastuksia yksityiselämästäni

Mitä pidempään olen ollut politiikassa mukana, sitä haluttomammaksi olen tullut lausumaan yksityiselämästäni julkisesti yhtään mitään. Vähäsanaisuus yksityisasioista on tietenkin ollut omiaan ruokkimaan kaikenlaisia spekulaatioita. Sen kanssa olen sinänsä tottunut elämään, eikä se ole minua suuresti häirinnytkään.

Kesäkuussa valtakunnan suurin päivälehti kuitenkin sepitti minulle kokonaisen kuvitteellisen elämän, jonka aivan liian moni otti vieläpä todesta. Sen johdosta eri kanavat ovat nyt täynnä aivan virheellisiä väitteitä yksityiselämästäni ja seurusteluhistoriastani. Oikeaa tietoa ei ole juuri missään. Siksi olen kokenut kasvavaa painetta lausua julkisesti edes jotain ihan oikeasta yksityiselämästäni, vaikkei se lähtökohtaisesti mielestäni muille kuulukaan.

Jos asiat elämässäni olisivat menneet siten kuin olisin halunnut, olisin vakiintunut jo ajat sitten. Olisi vaimo ja lapsia. Mutta asiat eivät aina mene siten kuin haluaisi. Oma perhe on ollut ylin haaveeni jo aivan nuoresta asti, mutta tuon toiveen täyttyminen tuntuu karkaavan aina vain kauemmas.

Lukioaikoinani tutustuin tyttöön, jonka kanssa seurustelin miltei kuusi vuotta. Olimme saman ikäisiä. Kertakaikkisen upea ihminen, josta minulla on vain hyviä muistoja. Hänen jälkeensä minun oli vaikeaa muodostaa uutta parisuhdetta, kuten pitkän suhteen jälkeen usein käy.

Toistakymmentä vuotta sitten toimin aktiivisesti kokoomusnuorissa, lopulta kaksi vuotta myös järjestön puheenjohtajana. Meno nuorisojärjestöissä on usein aika villiä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että johonkin rajaan asti villiys on normaali osa nuoruutta.

Minä olin kuitenkin kokoomusnuorissa aika tylsä tyyppi. Järjestön puheenjohtajana pyrin suitsimaan levotonta menoa esimerkiksi kieltämällä osan tapahtumista kokonaan alaikäisiltä. Kokoomusnuorten levottomimman talvitapahtuman yritin myös lakkauttaa, mutta seuraajani toi sen takaisin. Se oli jopa yksi hänen vaalilupauksistaan; vähän enemmän rentoa meininkiä taas Rydmanin jäykän kauden jälkeen.

Puheenjohtajakauteni jälkeenkin olen ollut kysytty puhuja kokoomusnuorten tilaisuuksissa. Yhtä hyvin toki myös kokoomuslaisten senioreiden tilaisuuksissa ja kaikkien ikäluokkien siltä väliltä. Politiikassa tapaa kaikenlaisia ja kaiken ikäisiä ihmisiä. Vaalikampanjoissani on aina ollut mukana väkeä koko ikähaitarin pituudelta. Olen ollut siitä vähän ylpeäkin, koska useimpien ehdokkaiden tukijoukot ovat olleet paljon homogeenisempia.

Pääsääntöisesti ihminen kaiketi pariutuu myös juuri niissä piireissä, joissa sattuu liikkumaan. Runsaat kymmenen vuotta sitten aloin seurustella aavistuksen vajaa 18-vuotiaan tytön kanssa. Kokoomusnuorissa tutustuimme. Olin silloin itse 26-vuotias. Se on viimeinen kerta, kun minulla on ollut mitään intiimiä kanssakäymistä alaikäisen kanssa. Olimme yhdessä vajaat kaksi vuotta. Hänkin upea ihminen, josta minulla on vain hyvää sanottavaa. Pidimme yhteyttä vuosien ajan seurustelumme päätyttyäkin.

Myöhemmät seurustelu- ja tapailukumppanini ovat kaikki olleet selvästi täysi-ikäisiä. Suurin osa heistä on ollut minua 6–9 vuotta nuorempia. Tämä ei liene järin tavatonta. Tapailuhistoriani suurin ikäero kautta aikain on ollut tasan kymmenen vuotta. Muistan sen hyvin, kun meillä sattuu olemaan sama syntymäpäivä. Olin 32-vuotias ja hän 22-vuotias. Paljon pussailua pidemmälle ei tosin edetty.

Enimmäkseen olen saanut kulkea elämääni ihanien ja arvostettavien ihmisten rinnalla. Nainen, jonka kanssa seurustelin vuonna 2016, osoittautui kuitenkin isoksi virhearvioksi. Halusin erota, minkä hän otti hyvin raskaasti. Vuosien ajan hän teki vaihtelevalla intensiteetillä töitä asian jotenkin kostaakseen. Tänä vuonna hän lopulta onnistui.

Olen muissa yhteyksissä kuvannut edellä sanottua asiaa tarkemmin, enkä sen johdosta tässä kohtaa uppoudu siihen sen syvemmälti. Semminkään, kun kaiken tapahtuneen ja Helsingin Sanomien kammottavan artikkelin jälkeen asioita käydään nyt läpi myös oikeusteitse. Hyvä sinänsä niin, koska sitä kautta saataneen objektiivisempikin vahvistus sille, mitä olen asioista sanonut.

Ennen tätä kesää olen pitänyt itseäni kyynisen epäluuloisena ja varovaisena. Nyt koen olleeni päinvastoin hyväuskoinen ja naiivi. Olen kuvitellut suomalaisen lehtimiesetiikan korkeaksi ja lähtökohtaisesti totuuteen pyrkiväksi. Oma kokemukseni osoittaa, että ainakaan Helsingin Sanomien ”tutkivan journalismin” väki ei voisi olla kauempana tuosta ihanteesta.

Oli aika, jolloin luin suurella mielihyvällä HS-lehden tutkiviksi kutsuttuja artikkeleita. Sen verran kiehtovasti rakennettuja tarinoita ne ovat olleet. Niissä on aina selkeä hyvä ja paha. Lehtimies taas on se sankari, joka paljastaa yhteiskunnallisen mätäpaiseen tutkimustyöllään. Väkevää kerrontaa, jolla kerää journalistipalkintoja toisensa perään.

Vasta omakohtainen kokemus on saanut minut heräämään siihen, miten noita HS:n kiehtovia tarinoita luodaan. Ensin päätetään tunteita herättävän tarinan narratiivi, sitten hankitaan sitä tukeva aineisto. Mukaan kelpuutetaan köykäisinkin väite, joka tukee kertomusta, kun taas sitä vastaan puhuvat väkevimmätkin tosiseikat sivuutetaan kylmästi.

Sain itse huomata, että vaikka toimitin näille ”tutkiville journalisteille” todistusaineistoa toisensa perään, ei sillä ollut heidän tarinankerrontaansa mitään vaikutusta. Enkä tietenkään usko, että olisin ollut tässä suhteessa poikkeus heidän metodiikkansa suhteen. Kun luen kriittisin silmälasein samaisten lehtimiesten ”tutkivia” artikkeleita esimerkiksi ”suomalaisesta poliisiväkivallasta”, on helppo havaita sama tendenssijournalismin metodi, jossa ensin päätetään lopputulos ja sitten valitaan sitä tukevat perustelut.

Tällaisen läpensä kyynisen ja häikäilemättömän lehtimiestoiminnan aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ovat tietysti mittaamattomia. Sillä tuhotaan elämiä, uria ja ihmisiä. Jossain määrin juttujen kirjoittajat voivat toki myös aidosti kokea olevansa hyvän puolella pahaa vastaan. Sitä en silti saata uskoa, että edes he itse uskoisivat olevansa totuuden puolella valhetta vastaan.

Päinvastoin kuin HS-lehden artikkelista ja sen poikimista nettikeskusteluista voisi päätellä, olen viimeiset runsaat 1,5 vuotta seurustellut ihanan 28-vuotiaan juristinaisen kanssa. Kyllä, siinäkin on kahdeksan vuotta ikäeroa. Se, joka paheksuu, paheksukoot. Olen ollut todella onnellinen ja elänyt hyvää elämää. Siitä on kaikki syy olla kiitollinen.

Tällainen julkisuusmylläkkä olisi tietysti aivan kamalaa myrkkyä mille tahansa parisuhteelle. En tässä tekstissä enkä muuallakaan kommentoi, miten se vaikutti meihin tai mikä on parisuhdestatukseni nyt. En halua ”Rydmanin parisuhde kesti / ei kestänyt kohua” -henkisiä otsikoita, koska lähtökohtaisesti en edelleenkään halua yksityiselämääni julkiseksi. Viittaan siksi vain menneeseen enkä ota kantaa nykyhetkeen.

Tragikoominen seikka on sekin, että HS:llä oli kyllä tiedossa parisuhteeni ja artikkelin kirjoittajat tuntuivat olleen oikein ylpeitä työstään saatuaan sen selville. Häveliäästi he kuitenkin vaikenivat asiasta omassa artikkelissaan. Eivät siis kertoneet yksityiselämästäni. Vähemmän häveliäästi väittivät siitä toki runsain mitoin kaikenlaista aivan perätöntä.