Blogi

Guggenheim-mentaliteetti
perjantai 04. toukokuu 2012
0

En aio kirjoittaa siitä, miksi Guggenheim-hankkeen kaatuminen oli hyvä asia. En aio kertoa, että Guggenheim on kansainvälinen ketju, joka sijoittaa museonsa käytännössä jokaiseen kaupunkiin, joka sen suostuu paikallisten kustannuksella ottamaan vastaan. En myöskään aio kirjoittaa siitä, miten tavattoman huono Guggenheim-sopimus olisi ollut helsinkiläisen veronmaksajan kannalta ja miten epärealistisia olivat odotukset sen kävijämääristä ja vaikutuksesta Helsinkiin suuntautuvaan turismiin.

Sillä kaikesta groteskista päättömyydestään huolimatta Guggenheim-hanke ei sittenkään ollut pelkkä yksittäistapaus. Guggenheim-teatterissa kaikkine Gutenbergin galakseineen on kyse pohjimmiltaan kokonaisesta ajattelutavasta, joka on tavattoman yleinen helsinkiläisten kunnallispäättäjien keskuudessa. Kutsun tätä ajattelumallia paremman puutteessa “Guggenheim-mentaliteetiksi”.

Guggenheim-mentaliteetilla tarkoitan sellaista ajattelutapaa, jossa likipitäen mikä hyvänsä uusi ajatus nähdään innostavana ja hyvänä vain siksi, että se on uusi. Kääntäen mikä hyvänsä jo vähän ikääntyneempi konsepti, rakennus, toimintamalli yms. nähdään vanhakantaisena, tunkkaisena ja taantumuksellisena vain siksi, että se on vanha. Guggenheim-mentaliteetin poliitikolle Kiasmakin on vanha; sehän valmistui sentään jo vuonna 1998. Lisäksi Guggenheim-mentaliteettiin kuuluu se, että mikä hyvänsä ulkomainen on hyvää ja ennen muuta edistyksellistä. Vastaavasti kaikki kotimainen edustaa taantumuksellisuutta ja nurkkakuntaisuutta.

Jos et heti paikalla kannata jokaista uutta ja kansainvälistä (kansainväliseksi kutsutaan mitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole suomalaista) hanketta, edustat Guggenheim-mentaliteetin poliitikon silmissä impivaaralaista taantumusta ja “ei-linjaa”. Itse asiassa ei riitä, että kannatat jokaista tällaista hanketta – sinun pitää myös olla innostunut niistä osoittaaksesi, että osaat nähdä mahdollisuuksia mahdottomassakin.

Senkin uhalla, että pilaan lopullisesti mahdollisuuteni olla edes näennäisesti trendikäs tai muodinmukainen, totean, että huomattavan usein tällaiset “visionäärisiksi” luonnehditut suunnitelmat ovat pikemminkin suuruudenhulluja ja tosielämän realiteeteista irrallaan olevia hankkeita. Lisäksi niitä leimaa tyypillisesti huolettomuus kustannuksista ja laiminlyönteihin asti ulottuva riskitietoisuuden puute. Lisäksi usein kyse on myös silkasta apinan koijaamisesta – ja mikäs olisi helpompaa kuin poliitikon koijaaminen, kun poliitikko ei kuitenkaan itse ole taloudellisessa vastuussa tekemistään päätöksistä.

Aivan keskeistä Guggenheim-mentaliteetille on kaiken suomalaisen ja meille itsellemme etnisesti omaleimaisen kulttuurin halveksunta ja suorastaan kiusaantunut välttely. Kansainvälisen Guggenheim-kulttuurin vastakohdaksi leimataan impivaaralainen “lenkkimakkarakulttuuri”. Jos banalisoisin saksalaisuuden oluttuoppikulttuuriksi, jokainen varmasti tajuaisi minun sivuuttaneen tietämättömyyttäni tai typeryyttäni Goethen, Beethovenin, Immanuel Kantin ja kumppanit ja korvanneeni nämä jollain paljon vähämerkityksisemmällä, mutta suomalaisen kulttuurin kohdalla tällainen banalisointi on Guggenheim-mentaliteetin poliitikolle aivan relevantti.

Nyt aion tehdä tunnustuksen. Tunnen Guggenheim-mentaliteetin hyvin, koska kärsin itsekin jonkinlaisesta Guggenheim-mentaliteetista aina 15-vuotiaaksi asti. Minusta Suomi oli maailman tylsin ja masentavin maa. Kaikki, mitä näin lähelläni, tuntui arkiselta, ikävältä ja ikävystyttävältä. Innostuin vain ulkomaisista ilmiöistä ja toivoin, että kansallinen ikävystyttävyytemme korvautuisi niillä hienouksilla, joita oli kehitetty kaikkialla muualla paitsi Suomessa.

Mutta sitten tuli herääminen, joka liittyi laajemminkin maailmankatsomukseni muotoutumiseen. Se taisi alkaa aluksi Sibeliuksesta ja Aleksis Kivestä, mutta siirtyi nopeasti Kalevalaan ja sitä kautta suomalaiseen kansanrunouteen laajemminkin. Heräsin siihen hämmentävään tosiseikkaan, että millään muulla kansalla ei ollut niin laajaa säilynyttä kansanrunoutta kuin suomalaisilla. Ja että tuo aarre oli meillä osittain edelleenkin elävää kansanperinnettä.

Oli hämmentävää havaita, että ainakin jollain kulttuurisella mittapuulla tämä pikkuinen kansa oli itse asiassa aivan maailman huipulla. Samainen havainto avasi silmäni näkemään suomalaisia kulttuurisaavutuksia myös monilla muilla aloilla. Lieneekö millään muulla kansalla yhtä paljon huippukapellimestareita suhteessa väkimäärään? Ylipäätäänkin suomalaisen musiikin ja musiikkikoulutuksen taso on hämmentävän korkea kansamme pienuuteen nähden. Ja tämäkin on vain yksi esimerkki monista.

Uskallan väittää, että suomalainen, etnisesti omaleimainen kulttuuri on aivan poikkeuksellisen korkeatasoinen ja elinvoimainen. Sen korkeatasoisuuden ja elinvoimaisuuden esteenä on lähinnä vain oma sokeutemme; se, että emme Guggenheim-mentaliteetiltamme osaa nähdä sitä. Tähyämme kauas ja ihailemme kaukaisia kulttuurisaavutuksia – jotka usein ovatkin ihailemisen arvoisia – mutta samalla jätämme näkemättä, miten suurenmoisen kulttuurin tämä vaatimaton pohjoinen kansa itse on onnistunut luomaan.

Lisäksi väitän, ettei aidosti elinvoimainen kulttuuri koskaan voi ollakaan mitään muuta kuin etnisesti omaleimaista ja juuriensa määrittämää. Bachin musiikki ei ole vähäisimmässäkään määrin kosmopoliittista; se ammentaa voimansa nimenomaan pohjoissaksalaisesta luterilaisuudesta. Dostojevskista ei olisi ollut suureksi kirjailijaksi, ellei hänellä olisi ollut elävää yhteyttä venäläiseen perinteeseen. Sibelius ja Gallen-Kallela kasvavat nimenomaisesti suomalaisesta kulttuurisesta maaperästä.

Tämä ei tarkoita, etteikö jokainen taiteilija jatkuvasti saisi työhönsä vaikutteita myös sellaisista lähteistä, jotka ovat hänen omalle etniskulttuuriselle taustalleen vieraita. Tämä on luonnollista, usein jopa tervettä ja parhaissa tapauksissa myös kansallisia kulttuureita edelleen jalostavaa ja positiivisesti muokkaavaa toimintaa. Mutta mikäli taiteilija yrittää tietoisesti kieltää, tukahduttaa tai katkaista juuret omaan omaleimaiseen etnisyyteensä, väitän hänen epäonnistuvan työssään.

Mitään sellaista ei ole olemassakaan kuin kansainvälinen taide. Kaikella taiteella on oma etninen taustansa. On ajatusharha kuvitella, että “ulkomainen” merkitsisi samaa kuin “kansainvälinen”. Minusta olisi vain hirmuisen hienoa, mikäli Guggenheim-poliitikkomme osaisivat suhtautua oman kulttuurimme aikaansaannoksiin samalla innolla ja ihastuksella, jolla he suhtautuvat toisten kulttuurien synnyttämiin ilmiöihin.

Itse asiassa väitän, että Guggenheim-mentaliteetti on pahinta mahdollista kulttuurista taantumista ja rappeutumista. Se on yritystä katkaista juuret siihen elinvoimaiseen ja ainutkertaiseen alkuperään, joka ylipäätään on tehnyt etnisesti omaleimaisen kulttuurimme mahdolliseksi.


Ehdolla HOK-Elannon vaaleissa
torstai 03. toukokuu 2012
0

Olen ehdolla HOK-Elannon edustajistoon numerolla 146 (lista Kokoomus B). Äänioikeus on kaikilla niillä, joiden lompakosta löytyy HOK-Elannon vihreä S-etukortti. Äänestäminen onnistuu helpoimmin netissä osoitteessa http://www.s-osuuskauppavaalit.fi/hok-elanto/.

Minulle asettuminen ehdolle osuuskauppavaaleissa oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Minun mielestäni poliitikoilla ja osuuskaupoilla nimenomaisesti ei pitäisi olla niin tiiviitä yhteyksiä kuin mitä niillä nykyisin on. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyseenalaiseen nykytilanteeseen pystyy ehkä sittenkin vaikuttamaan paremmin järjestelmän sisältä kuin sen ulkopuolelta.

Kaupan alan tulisi olla merkittävästi nykyistä kilpaillumpi. Tämä olisi sekä kuluttajan että kotimaisen tuottajan etu. Nykyisellään päivittäistavarakauppa on Suomessa käytännössä monopolisoitunut S- ja K-ketjuille, minkä johdosta uuden yrittäjyyden syntyminen päivittäistavarakauppaan on Suomessa varsin hankalaa.

HOK-Elannon valtuustossa ei ihmeitä tehdä nykyisen epäterveen tilanteen korjaamiseksi. Lupaan kuitenkin tehdä parhaani vapaamman kilpailun ja yrittäjähenkisemmän päivittäistavarakaupan puolesta.


Yksityistäisin Yleisradion
keskiviikko 11. huhtikuu 2012
2

Poliitikot ovat pitkään taittaneet peistä siitä, kuinka valtion omistaman Yleisradion rahoitus tulisi järjestää. Paljon olennaisempi kysymys on jäänyt huomiotta: miksi valtiolla ylipäätään pitää olla oma mediayhtiö? Kuulemma siksi, että Yleisradiolla on “julkinen palvelutehtävä”. Mutta onko Yleisradion keskeisissä toiminnoissa jotain sellaista, jonka toteuttaminen ei onnistuisi yksityiseltä yritykseltä? Minä väitän, että ei ole.

Yleisradion voisi – ja se pitäisi – yksityistää. Toki tätä pitäisi edeltää myös yhtiön saneeraaminen myyntikuntoon ja sen rahoituspohjan täydellinen uudistaminen. Yleisradio ei enää rahoittaisi toimintaansa tv-lupamaksuilla tai erillisellä Yle-verolla, vaan joko mainosrahoitteisesti tai laittamalla kanavansa maksullisiksi – todennäköisesti yhdistelmällä noita molempia.

Nyt suurin osa lukijoista varmaan jo puhisee, että sittenhän korkeakulttuuri häviäisi kokonaan ohjelmistosta, tv:stä lähetettäisiin enää pelkkää Big Brotheria ja radiossa soisi ainoastaan Hit Music Only. Mutta, hyvä lukijani – se ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin: kaupalliset tv-kanavat tuottavat tällä hetkellä ennen kaikkea sitä, mihin Yleisradio on jättänyt suurimman markkinaraon – siis viihdettä. Niiden ei juuri kannata kilpailla valtiollisen yhtiön kanssa niillä aloilla, joilla tuo yhtiö pystyy pakkomaksujen avulla kepittämään yksityiset kilpailijansa. Toisekseen yksityisenäkin yrityksenä Yleisradion kannattaisi tietysti keskittyä tuottamaan niitä palveluita, joiden tuottamiseen sillä on suurin kokemus ja osaaminen – siis asiaohjelmia, tiedonvälitystä ja korkeakulttuurisia palveluita.

Kaikissa tutkimuksissa suomalaiset ilmoittavat haluavansa ajankohtaisohjelmia, korkeakulttuuria ja luotettavaa tiedonvälitystä. Tämä kulttuurinnälkä ja tiedonjano ei häviä mihinkään, vaikka Yleisradio muuttuisi yksityiseksi yritykseksi. Sillä kas näin toimii markkinatalous: siellä, missä on kysyntää, sinne muodostuu myös markkinat – ellei sitten valtiollinen monopoli tukahduta yritteliäisyyttä ja kilpailua. Ei meillä ole valtiollista sanomalehtitaloakaan, mutta jos olisi, sen yksityistämistä varmaan vastustettaisiin sillä perusteella, että sittenhän kaikki sanomalehdet muuttuisivat 7 päivää -lehden kaltaisiksi.

Enemmistö ihmisistä ei tietenkään halua kuunnella Wagnerin, Bachin, Prokofjevin, Mahlerin tai muiden minun suosikkisäveltäjieni musiikkia. Mutta enemmistö ihmisistä ei halua kuunnella myöskään Lauri Tähkää, Vesa-Matti Loiria tai Cheekkia. Onneksi markkinoiden kysyntä ei kuitenkaan perustu enemmistöihin, vaan siihen, että riittävän moni on valmis maksamaan jostakin. Esimerkiksi ruotsinkieliselle medialle on Suomessa kysyntää joka tapauksessa, koska ruotsinkielinen vähemmistö on riittävän suuri, jotta yksityisenkin yrityksen kannattaa huomioida se ohjelmatarjonnassaan.

Päinvastoin kuin yleisesti kuvitellaan, markkinaehtoisuus ei millään muotoa olisi korkeakulttuurin kuolema. Markkinaehtoisimmillaan kulttuuri on Euroopassa ollut 1800-luvulla, kun hovien, aateliston ja kirkon valta alkoi murtua ja kuluttava porvarissääty alkoi ohjata myös kulttuurimarkkinoita. Se ei suinkaan johtanut kulttuurin rappioon, vaan päinvastoin ennennäkemättömän kukoistukseen ja kasvuun eurooppalaisessa kulttuurissa. Konserttisalit ja orkesterit kasvoivat kasvamistaan – aina siihen asti, kunnes 1900-luvulla hyvinvointivaltioaate johti pyrkimykseen monopolisoida korkeakulttuuri jälleen valtiollisille instituutioille.

Toki on sellaisiakin Yleisradion rönsyjä, joille ei varmastikaan olisi riittävän suurta kysyntää vapailla markkinoilla. Esimerkkeinä tulevat mieleeni viittomakieliset tv-uutiset ja latinankieliset radiouutiset. Mutta onko todellakin nykyisenä tiedonvälitysaikana välttämätöntä järjestää tv-uutiset myös viittomakielellä? Tai ovatko latinankieliset uutiset todella niin hauska vitsi, että sitä pitää vuodesta toiseen rahoittaa tv-lupamaksuilla tai Yle-verolla? Minun vastaukseni näihin kysymyksiin varmaan arvaatte. Jos kuitenkin ehdottomasti haluatte näitä palveluita verovaroillanne rahoittaa, niin tarvittaessa ne voidaan varmasti hankkia myös ostopalveluina yksityisiltä palveluntuottajilta. Valtiollista mediataloa siihen ei tarvita.


Kyllä poliitikko tietää paremmin, mikä sinulle on hyväksi
perjantai 23. maaliskuu 2012
2

Suomessa poliitikot tietävät veronmaksajia paremmin, mihin suomalaisten ansaitsemat rahat kannattaa käyttää. Näin voisi päätellä ainakin julkisen sektorin koosta ja kireästä verotuksestamme, jonka kiristäminen entisestään tuntuu olevan etenkin poliitikoille mieluisampaa puuhaa kuin julkisten menojen leikkaaminen.

Pohjoismaissa julkinen sektori eli valtio ja kunnat tekevät vähän kaikkea. Itse asiassa sellaisia aloja, joilla valtio ei Suomessa tavalla tai toisella hääräisi, on varsin vähän. Omistamiensa yritysten kautta valtio harjoittaa myös suoranaista liiketoimintaa, ja tietyt alat valtio on jopa monopolisoinut täysin itselleen.

Julkisen sektorin paisumisen historia on varsin lyhyt, mutta sen vaikutus tapaamme hahmottaa yhteiskuntaa on ollut valtaisa. Meistä on tullut “iloisia veronmaksajia”, jotka ilmeisesti pidämme itseämme niin tyhminä ja ilkeinä, että vain antamalla päätösvallan omien rahojemme käytöstä poliitikoille voimme varmistaa hyvän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnallisen kehityksen.

Niin, paitsi että olemme tottuneet julkisen sektorin läsnäoloon liki kaikkialla elämässämme, olemme harhautuneet pitämään sitä jopa välttämättömyytenä. Kuuntelemalla poliitikkojen puheita “hyvinvointivaltiosta” ja kaikesta siihen liittyvästä ei tosiaan uskoisi, että maailmassa on ollut vaikkapa koulutusta, terveydenhuoltoa ja lähimmäisestä välittämistä jo kauan ennen, kuin valtio päätti ottaa niistä huolehtimisen omiksi tehtävikseen.

On kuitenkin muutamia sellaisia aloja, joita voidaan aidosti pitää välttämättöminä valtion ydintehtävinä. Näitä ovat etenkin armeija, oikeuslaitos ja poliisi. Nämä alat vaativat myös valtiollista monopoliasemaa toimiakseen tarkoituksensa mukaisesti. Ilman näiden mahdollistamaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja lakiin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä olisi tuskin kuviteltavissa mitään yhteiskunnallista vapauttakaan.

Jo aikaa sitten ovat valtion tehtävät kaikissa länsimaissa tulleet niin laajoiksi, ettei niitä voida pitää yllä muuten kuin massiivisella velanotolla. Osa valtioista on kulkenut loppuun velkaantumisenkin tien, kun vapailla lainamarkkinoilla kukaan ei enää usko, että nämä valtiollisen kulutusjuhlan ylläpitäjät koskaan pystyisivät velkojaan takaisin maksamaan.

Myös Suomessa on alettu tulla siihen pisteeseen, jossa säästötoimenpiteiden tekemistä ei voi enää pitkään lykätä uutta velkaa ottamalla. Mutta saatiinko kehysriihessä todella päätettyä säästöistä valtion menoihin? No eipä nyt oikeastaan. Veroja kyllä kiristettiin reippaasti ja vähän uusiakin veroja keksittiin, mutta suurin osa “menoleikkauksista” on ainoastaan pidättäytymistä menojen kasvattamisesta.

Mutta mikä hullunkurisinta, likipitäen ainoat konkreettiset säästötoimenpiteet kohdistuvat – juurikin valtion välttämättömiin ydintehtäviin, oikeuslaitokseen ja armeijaan. Erityisesti tulilinjalla on Puolustusvoimat, jonka säästöistä ja varuskuntien lakkauttamisista hallitus on päättänyt jo aiemmin.

Minusta Puolustusvoimien ei tule olla poikkeus sikäli, että se ainoana hallinnonalana koko valtiossa olisi välttämättömien taloudellisten sopeutustoimien ulkopuolella. Varuskuntaverkostoa sietääkin karsia ja Puolustusvoimien toimintaa tehostaa, kunhan itse puolustuskyvystä ei tingitä. Mutta minusta Puolustusvoimien ei tule olla poikkeus myöskään sikäli, että se likipitäen ainoana alana koko valtiossa joutuu tiukkojen sopeutustoimenpiteiden kohteeksi.

Valtion tehtävien paisumisessa onkin siis saavutettu uusi piste. Julkisen sektorin rönsyistä, jotka aikanaan kasvoivat välttämättömien valtiollisten ydintehtävien rinnalle, onkin lopulta muodostunut itsetarkoitus, jonka koskemattomuutta kaikilta leikkaustoimenpiteiltä suojellaan kuristamalla niitä ainoita aloja, joilla valtion on välttämättä oltava läsnä – aloja, jotka ylipäätään mahdollistavat koko valtion olemassaolon.


Pelkkä kuntaliitos ei takaa säästöjä
keskiviikko 15. helmikuu 2012
2

Tulevaa kuntauudistusta on perusteltu väestörakenteen muutoksella. Suomalaisten ikääntyessä julkisten palveluiden tuottaminen tulee yhä haastavammaksi, eikä tästä muutoksesta selvitä ilman isoja uudistuksia. Nuo uudistukset edellyttävät epäilemättä myös kuntien määrän merkittävää vähentämistä nykyisestä. Silti kuntaliitokset eivät ole mikään säästöautomaatti, vaan pahimmassa tapauksessa huonosti toteutettu uudistus voi jopa lisätä kustannuksia.

Teoriassa suurempi kuntakoko mahdollistaa hallinnon päällekkäisyyksien karsimisen ja siten myös säästämisen menoissa. Käytännössä harvoin käy näin onnellisesti – siitä pitää huolen esimerkiksi kuntatyöntekijöiden viiden vuoden irtisanomisaika. Useissa jo toteutuneissa kuntaliitoksissa toivotut säästöt ovat jääneet toteutumatta, kun hallintoa ei olekaan saatu karsittua. Pahimmissa tapauksissa irtisanomissuojat ovat ketjuuntuneet, kun toisiaan seuranneet kuntaliitokset ovat jatkuvasti antaneet lisää suoja-aikaa virkamiesten työsuhteille.

Toinen ongelma on se, että vaikka kaikista Suomen kunnista poistettaisiin hallinto kokonaan, ei sillä vielä lähimainkaan ratkaistaisi palveluiden rahoittamisen ongelmia. Kuten oheisesta taulukosta käy ilmi, ylivoimaisesti suurin osa kuntien työntekijöistä on kaikkea muuta kuin byrokraatteja. Todellisia säästöjä saadaankin aikaan ainoastaan, mikäli uudistuksessa sitoudutaan karsimaan päällekkäisyyksiä paitsi hallinnossa, myös palveluissa. On myös hyväksyttävä se, ettei palvelutaso voi olla sama asutuskeskuksissa ja syrjäseuduilla.

On kuitenkin minusta selvää, että nykyistä kuntien määrää pitää joka tapauksessa karsia. Kuntien välinen vero-, palvelu- yms. kilpailu on hyvä asia sinänsä, mutta sen tulisi tapahtua nimenomaisesti kaupunkiseutujen välillä, ei niiden sisällä. On hyvä, että Helsinki kilpailee Turun ja Tampereen kanssa, mutta seuraukset esimerkiksi Helsingin ja Espoon tai Tampereen ja Pirkkalan välisestä kilpailusta eivät ole mitenkään yksiselitteisen positiiviset.

En sinänsä kannata sellaista ajattelua, että jokaiselle alueelle pitäisi sosiaalisen eriytymisen pelossa kaavoittaa kaikkea mahdollista asuntotuotantoa. En myöskään pidä vaarallisena sitä, että osa asuinalueista on arvostetumpia kuin toiset – päinvastoin, se on minusta aivan luonnollista ja jopa ihan tervettä. Mutta se ei ole tervettä, että osa kunnista pyrkii esimerkiksi juuri kaavoituspolitiikallaan pitämään vähävaraisemmat ihmiset kokonaan kuntarajan toisella puolella. Varsinkin, kun useimmiten puhutaan kaupunkiseuduista, joiden kunnat myös elinkeinorakenteiltaan ovat toisistaan riippuvaisia.

Sitä minun on vaikea uskoa, että kuntauudistusta pystyttäisiin toteuttamaan ilman kuntien pakkoliitoksia, vaikka likipitäen kaikki poliitikot nyt ilmoittavatkin pakkoliitoksia vastustavansa. Pidän pakkoliitosten kategorista vastustamista muutenkin kestämättömänä. Niin kauan kuin huomattava osa kunnista rahoittaa toimintansa lähinnä keskuksista syrjäseuduille pumpattujen valtionosuuksien turvin, on aivan kohtuullista, että valtiolla on sanansa sanottavana myös siihen, miten nuo rahat käytetään. Ylipäätään kunnallista itsehallintoa voidaan mielestäni pitää perusteltuna ainoastaan, mikäli kuntalaiset itse maksavat myös itsehallinnostaan syntyvän laskun.

Kaikkein eniten kuitenkin toivoisin, että kuntauudistuksessa rohjettaisiin kyseenalaistaa koko nykyinen yhtenäiskunta-ajattelu. Alueelliset erot ovat Suomessa niin suuret joka tapauksessa, että tulisi suosiolla hyväksyä alueellisesti toisistaan poikkeavat ratkaisut myös hallinnon ja palveluiden järjestämisessä. Tässä yhteydessä tulisi myös merkittävästi karsia niitä velvoitteita, joita kunnille on asetettu, ja mahdollistaa yksityisten toimijoiden roolin merkittävä kasvu palveluiden tuottajina.


Vihapuhetta
tiistai 02. elokuu 2011
9

Norjan traagisten tapahtumien jälkeen lukuisat merkittävät vaikuttajat ovat vaatineet puuttumista Suomessa kuulemma vallitsevaan vihan ilmapiiriin sekä sitä lietsovaan vihakirjoitteluun ja vihapuheeseen. Erityisesti syyttävät sormet on osoitettu pahaa ja arvaamatonta internetiä kohtaan. Nimimerkillä kirjoittaminen on haluttu kieltää ja “vihakirjoitukset” kriminalisoida.

Logiikka näissä syytöksissä kulkee siten, että jos netissä joku kirjoittaa ikävään sävyyn esimerkiksi jostain ihmisryhmästä, luo se vihan ilmapiiriä, joka voi yllyttää hulluja epätoivoisiin tekoihin. Ja “vihapuheesta” huolestuneet kansalaispiirit vaativat tällöin myös kyseisiä nettikirjoittajia tilille näiden hullujen teoista.

Minusta on ällistyttävää, että laaja joukko poliitikkoja aivan tosissaan hyökkää tällaisin argumentein internetin ja ylipäätään sananvapauden kimppuun. Ensinnäkin “vihan ilmapiiri” ja “vihapuhe” ovat käsitteinä niin epämääräisiä, ettei ajattelevan ihmisen luulisi käyttävän niitä yhteiskunnallisten ilmiöiden selittäjinä. Toisekseen luulisi jokaisen ymmärtävän, että hullu saattaa saada kimmokkeen mistä hyvänsä. Uutiset terrori-iskuista saattavat innostaa terroritekoihin, mutta en silti kieltäisi vapaata tiedonvälitystä.

Vaikuttaakin siltä, että puhe vihapuheesta on useimmille kauhistelijoilleen lähinnä veruke, jonka varjolla pyritään sensuroimaan tiettyjä poliittisia näkemyksiä pois verkosta ja yleisestä yhteiskunnallisesta keskustelusta. Lisäksi kauhistelijoilla ei tunnu olevan juuri käsitystä siitäkään, kuinka internet ylipäätään toimii ja kuinka sen käytön rajoittaminen olisi edes teknisesti mahdollista.

Minustakin maailma on pullollaan kirjoituksia ja puheita, joita henkilökohtaisesti pidän sopimattomina. Esimerkiksi toissakesäinen vapaa-ajattelijoiden ulkomainoskampanja oli minusta sopimaton. Myös monia muslimeja leimaavia nettikirjoituksia olen pitänyt hyvän maun vastaisina. Kuitenkaan se, että pidän henkilökohtaisesti jotakin sopimattomana, ei ole minusta millään muotoa hyväksyttävä peruste sensuurille.

Sananvapauteen tulee kuulua oikeus esittää myös sopimattomia ja epäkorrekteja mielipiteitä. Jos suuri osa ihmisistä jakaa näkemyksen esitettyjen mielipiteiden sopimattomuudesta, on henkilökohtainen häpeä kirjoittajalle sopiva rangaistus, ei suinkaan sensuuri tai sakkotuomio. Ihmisten asia ei ole rangaista toisiaan jumalanpilkasta; eiköhän Jumala itse huolehdi siitä, jos katsoo tarpeelliseksi.

Sananvapaus on ehdoton edellytys rationaaliselle yhteiskuntapolitiikalle. Kaikkien asioiden tulee olla julkisesti kyseenalaistettavissa, ja se edellyttää sananvapautta. Sananvapauden vallitessa mahdollistuu myös esitettyjen väitteiden kriittinen arviointi ja perusteettomien väitteiden kumoaminen. Mikäli sananvapautta lähdetään rajoittamaan joiltain osin, suljetaan tietyt asiat kriittisen tarkastelun ulkopuolelle; siis toisin sanoen järjen ja kritiikin ulottumattomiin. Sellainen on pelottavaa yhteiskunnallista kehitystä.

Kaikkien kysymysten tulee olla järjen valolla valaistavissa ja kyseenalaistettavissa. Mikäli jotain asiaa tarvitsee suojella sananvapaudelta, silloin kyseessä on todennäköisesti sellainen asia, joka ei päivänvaloa kestä. Ja sellaisista asioista aivan erityisesti täytyy voida keskustella kriittisesti ja vapaasti. Kokonaan toinen kysymys on sellaiset tekstit, joissa yllytetään laittomuuksiin, mutta sellaisia onkin jo vaikeampi löytää.

Etenkin vihreiden kannattaisi tarkkaan miettiä omaa asemaansa tässä keskustelussa. Jos Soinin pitää irtisanoutua perussuomalaisten “vihakirjoituksista”, niin sitten vihreät varmaan irtisanoutuvat ideologinsa Pentti Linkolan vieläkin vihaisemmista lausunnoista? Linkola on luonnehtinut natsismia erittäin hienoksi filosofiaksi, ja muitakin “vihapuheeksi” tulkittavia lausuntoja on luettavissa vaikkapa wikisitaateista.

Aikookohan vihreät siis johdonmukaisesti vaatia myös Linkolaa tilille “vihapuheistaan”? Minä ainakin sallisin sananvapauden myös Linkolalle. Ja Halla-aholle ihan yhtä lailla.


Pelko vaarantaa avoimen yhteiskunnan
torstai 28. heinäkuu 2011
42

Norjan pommi-iskun ja ampumajoukkomurhan toteuttanut Anders Behring Breivik ilmoitti manifestissaan, ettei eurooppalainen demokratia toimi. Hänelle vapaa yhteiskuntajärjestys ja länsimainen liberaali demokratia ovat ainoastaan kulttuurimarxismin oireita, joilta tulee hävittää pohja terrorilla ja uusien terrori-iskujen provosoimisella.

Demokratian, vapaan yhteiskuntajärjestyksen ja marxilaisuuden yhteydestä Breivik on tietysti aivan väärässä. Kommunismin isä Karl Marx halusi tuhota läntisen vapauden yhtä kiihkeästi kuin Breivik ja korvata sen työväenluokan diktatuurilla. Keinojen suhteenkin Marx oli samoilla linjoilla: tarvittiin väkivaltaista vallankumousta, ei lakiin perustuvaa demokraattista järjestystä.

Mutta tavoitteidensa toteuttamisen suhteen Breivik näyttäisi olevan onnistumassa kohtalaisen hyvin. Eurooppa on edelleen shokissa Norjan tapahtumien johdosta, mutta jo useiden päivien ajan Norjan tapahtumien varjolla on hyökätty monelta taholta yhteiskunnallisen vapauden kimppuun – juuri kuten Breivik toivoi. Vapauden puolustajat ovat olleet harvassa.

Ensiksi hyökättiin sanan-, mielipiteen- ja järjestäytymisvapauden kimppuun. Alettiin vaatia väärien mielipiteiden sensuroimista netistä, koska ne voivat kiihottaa hulluja tekemään hirmutekoja. Jopa Ihmisoikeusliiton pääsihteeri vaati sananvapauden rajoittamista. Lisäksi vaadittiin väärää mieltä olevien poliittisten ryhmien järjestäytymisvapauteen puuttumista ja jopa tällaisten ryhmien “lopettamista”. Tämän jälkeen alettiin vaatia jälleen kerran aselakien kiristämistä, kiinnittämättä huomiota siihen, että Norjan poikkeuksellisen tiukatkaan aselait eivät estäneet Breivikin hirmutekoa. Ja koska Breivikin pommi oli tehty lannoitteista, alettiin lopulta huutaa myös lannoitteiden myynnin rajoittamisen perään.

Siltä osin kuin Breivikin oli tarkoitus romuttaa vapaan yhteiskuntajärjestyksen perusteita, näyttäisi hän olevan pääsemässä tavoitteisiinsa.

Jotta yhteiskunta voisi olla avoin ja vapaa, se edellyttää yhteiskunnan jäseninä olevien yksilöiden välistä keskinäistä luottamusta. Luotamme siihen, että voimme yksilöinä vapaasti tehdä toistemme kanssa sopimuksia ja käydä kauppaa. Luotamme siihen, että riitatilanteessa lakiin perustuva yhteiskuntajärjestys turvaa oikeutemme. Luotamme siihen, etteivät vastaantulijat kadulla ole vihollisia, joita vastaan meidän täytyisi jatkuvasti puolustautua.

Tätä avoimen, vapaan yhteiskunnan edellytyksenä ja selkärankana olevaa luottamuksen tunnetta voidaan murtaa monella eri tavalla. Tämä on ollut myös yksi tärkeimmistä syistä, miksi olen suhtautunut kriittisesti liian nopeatahtiseen maahanmuuttoon ja ennen kaikkea monikulttuurisuuden asettamiseen yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Jos väki ei puhu samaa kieltä, noudata samoja sääntöjä ja koe kuuluvansa yhteen, horjuu myöskin keskinäinen luottamus, vapaan yhteiskunnan edellytys. Silloin eri etniskulttuuriset ryhmät kääntyvät herkästi sisäänpäin ja lakkaavat kommunikoimasta toisten ryhmien kanssa.

Mutta yhteiskunnan etniskulttuurinen hajoaminen on vain yksi tekijä muiden joukossa, joka voi murtaa keskinäisen luottamuksen tunnetta. Vielä nopeammin ja tehokkaammin sitä voidaan murtaa ääriryhmien verisen terrorin kautta. Tähän Breivik pyrki. Mikäli yksilöt todella alkavat suojautua toisiaan vastaan tekemällä yhä tiukempia rajoituksia omaan henkilökohtaiseen vapauteensa, sitä paremmin Breivik onnistui tavoitteessaan.

Olen itse useaan otteeseen saarnannut länsimaisten arvojen ja oikeusjärjestyksen paremmuutta muihin tunnettuihin oikeus- ja arvojärjestelmiin nähden. Olen edelleen prikulleen samaa mieltä. Länsimainen edustuksellinen demokratia, vapaa markkinatalous ja laajat yksilönvapaudet ovat edelleen paras yhteiskunnallinen järjestelmä, jonka ihmiskunta tuntee. Uskon sillä olevan myös universaalia arvoa.

Myös Breivik väitti taistelevansa länsimaisuuden puolesta. Tämä osoittaa, ettei Breivik ollut millään tavalla sisäistänyt länsimaisuuden sisältöä. Breivik kuvitteli maailman nyrkkeilykehäksi, jossa länsimaiden yhtenä kamppailun osapuolena tulee olla vetämässä vastapuolta lättyyn niin lujaa kuin vain ikinä osaavat. Jos vastapuoli taistelee terrori-iskuin, niin Breivikin mielestä niihin tuli vastata myös terrorilla.

Vaikuttaisi siltä, että Breivikille länsimaisuudella ei ollut mitään universalistista arvoa. Hänelle se oli vain heimoaate muiden joukossa, joka kutsui tappelemaan muita heimoja vastaan – ja ensisijaisesti oman heimon “pettureita” vastaan.

Aidot länsimaiset arvot – demokratia, ihmisoikeudet, yksilönvapaudet, vapaa markkinatalous, rationaalinen ajattelu, sivistys – eivät kuitenkaan ole heimoaatteita. Ne osoittavat paremmuutensa kaikkinaisiin väkivaltaisiin heimoaatteisiin nähden juuri siksi, että niillä on universalistista arvoa sekä moraalisesti että utilitaristisesti.

Länsimaisuuden puolesta ei voi taistella terrorin asein menettämättä koko länsimaisuuden ideaa ja sivistyksemme perustavimpia kulmakiviä. Jos pyrimme voittamaan itämaisen despotismin taistelemalla sitä vastaan läntisellä despotismilla, varmistamme vain sen, että despotismi todella voittaa vapauden. Mikään etniskulttuurinen ulkomuoto ei sitä oikeuta eikä pyhitä.

Breivik oli itse pahin vihollinen kaikelle sille, minkä puolesta hän väitti taistelevansa. Hänen ajatusmaailmansa on samanlaista alhaista jihadismia kuin Lähi-idän terroriliikkeetkin, eikä näennäisen länsimainen pintakuorrutus sitä muuksi muuta.

Nyt on tärkeintä se, että emme anna periksi vapauden vihollisille. Kun vapaan ja avoimen yhteiskunnan edellytys on luottamus, on luottamusta murentava terrori tehokkaimpia keinoja hyökätä myös itseään vapautta vastaan. Nyt jos koskaan on tärkeää, että emme anna periksi peloillemme. Emme saa sortua vaatimaan uusia kieltoja ja rajoituksia vapauteemme – päinvastoin, nyt tarvitaan yhteiskunnallisen vapauden rohkeaa puolustamista kaikenlaisia väkivaltaan tähtääviä ääriliikkeitä vastaan.


Mikään aate ei voi oikeuttaa viattomien surmaamista
lauantai 23. heinäkuu 2011
4

Norjaa kohtasi perjantaina sarja järkyttäviä veritekoja, joiden luonnehtimiseksi on vaikea löytää riittävän voimakkaita sanoja. Erityisen hirveiksi ja tuomittaviksi teot tekee se, että ne olivat kohdistetut täysin viattomiin, aseettomiin ja puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Väkivalta oli silmitöntä, murhanhimoista ja olemukseltaan sattumanvaraista ja umpimähkäistä, olkoonkin, että uhrit oli pyritty valitsemaan ilmeisen poliittisin perustein.

Norjalaismedian mukaan perjantaisesta joukkomurhasta epäillään syntyperäistä norjalaista Anders Behring Breivikia, jolla kerrotaan olevan yhteyksiä äärioikeistolaisiksi luonnehdittuihin ryhmiin. Riippumatta siitä, ovatko kyseessä itse itseään äärioikeistolaisiksi kutsuvat vai muiden sellaisiksi luonnehtimat ryhmittymät, tämä seikka tekee Norjan tapahtumat minun silmissäni vieläkin vastenmielisemmiksi.

Minä itse tunnustaudun avoimesti oikeistolaiseksi. Minulle se tarkoittaa luottamusta vapaaseen yhteiskuntajärjestykseen, vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen, edustukselliseen demokratiaan. Se merkitsee myös realiteettien tunnustamista silloinkin, kun nuo realiteetit eivät ole miellyttäviä – oli kyse sitten vaikkapa vaikeasta taloustilanteesta tai maahanmuuttopolitiikan ongelmista.

Minulle oikeistolaisuus merkitsee myös suurta lain ja järjestyksen kunnioittamista. Se merkitsee isänmaallisuutta ja valmiutta kantaa oma kortensa kekoon yhteiskunnallisen vapautemme puolustamisessa. Tämän lisäksi oikeistolaisuus merkitsee minulle sitoutumista länsimaiseen sivistysperintöön ja korkeisiin moraaliarvoihin.

Vaikka Norjan veritekojen tekijät luonnehtisivat itseään tai heitä luonnehdittaisiin äärioikeistolaisiksi, ei näillä alhaisilla ja iljettävillä teoilla ollut mitään tekemistä oikeistolaisuuden kanssa. Ne olivat hirvittävä loukkaus kaikkea sitä vastaan, mitä oikeistolaiseksi itseään kutsuvan tulee arvostaa. Ne olivat hyökkäys yksilön koskemattomuutta, demokraattista yhteiskuntajärjestystä, lakia, vapautta ja kaikkia länsimaisia arvoja vastaan. Ne olivat barbaarisia, alhaisia tekoja.

Ennen kaikkea ne olivat hyökkäys kaikkein pyhimpiä oikeudenmukaisuusperiaatteita vastaan. Viattomien ihmisten surmaaminen on aina ja yksiselitteisesti väärin. Sitä ei voi oikeuttaa mikään uskonto, ei mikään poliittinen ideologia, ei yksinkertaisesti mikään inhimillinen ajatusrakennelma.

Ihmisyksilöiden surmaaminen sillä perusteella, että he kuuluvat johonkin ryhmään – poliittiseen, etniseen tai muuhun – on suorastaan oikeistolaisuuden vastakohta. Oikeistolaisen tulee kunnioittaa ihmisyksilöä kaiken arvokkaan lähtökohtana, riippumatta siitä, sattuuko tämä edustamaan yhtä ryhmää tai toista. Yksilöiden kohteleminen kollektiiveina ei ole millään muotoa oikeistolaista.

Meidän, jotka uskomme vapaaseen yhteiskuntajärjestykseen ja länsimaiseen sivistykseen, tulee jyrkästi ja tiukasti tuomita Norjan iskujen kaltaiset terroriteot. Väkivaltaiset ääriryhmät, koostuivat ne sitten syntyperäisistä eurooppalaisista tai maahanmuuttajista, elähdytti niitä sitten uskonnollinen vakaumus tai poliittinen ideologia, tulee kaikki käsittää vapauden vihollisiksi. Tällaisille ryhmille ei tule antaa periksi, ei tuumaakaan.

Syvimmät surunvalitteluni kaikille läheisiään menettäneille.


Toisenlainen hallitus olisi ollut mahdollinen
keskiviikko 22. kesäkuu 2011
2

Hallitusneuvotteluiden aikana pidättäydyin ottamasta suuremmin kantaa neuvotteluiden kannalta kipeimpiin kysymyksiin, sillä tahdoin kokoomuslaisena antaa työrauhan neuvottelijoillemme heidän joka tapauksessa vaikeassa urakassaan. Näin neuvotteluiden jo päätyttyä lienee kuitenkin paikallaan kommentoida neuvotteluiden lopputulosta. Siihen tuskin kovin moni kokoomuslainen voi olla tyytyväinen; tuskin pohjimmiltaan edes kovin moni neuvottelijoistamme.

Toimenpiteet valtiontalouden tasapainottamiseksi ovat uudessa hallitusohjelmassa aivan riittämättömät. Viime vaalikaudella alkanut velkaantuminen jatkuu liki entiseen malliin, eikä sen pysäyttämiseksi tehdä juuri muuta kuin toivotaan voimakasta talouskasvua. Kärjistäen sanottuna siis jatketaan elämistä yli varojen, ja toivotaan, että lauantainen lottovoitto kuittaisi syömävelat. Ei kovin vastuullista minusta.

Verotus kiristyy samaan aikaan, kun tulonsiirtojen määrää edelleen kasvatetaan. Suomessa rankaistaan ahkeria ihmisiä entistä enemmän, ja samaan aikaan toimettomuudella tienaa yhä paremmin. Ihmettelenpä, kuvitteleeko kukaan tosissaan tällaisen politiikan kannustavan työntekoon tai edistävän talouskasvua.

Tällainen hallitusohjelma nyt ei tietenkään ollut kokoomuksen tavoitteena, se selviää vertaamalla sitä vaikkapa kokoomuksen vaaliohjelmaan. Selvää on, että kokoomus on antanut erittäin monessa keskeisessä kysymyksessä periksi sosialisteille. Minun mielestäni aivan liian monessa kysymyksessä.

Sosialidemokraatit osasivat pelinsä pelata ja kiristää hallitusneuvotteluissa kokoomukselta jotakuinkin kaiken mahdollisen. Oliko kokoomuksella muuta vaihtoehtoa kuin alistua? Kyllä oli, mutta se mahdollisuus pelattiin heti alussa ja myöhemminkin pois keinovalikoimasta.

Kokoomus olisi nimittäin sittenkin voinut suostua Soinin kynnyskysymyksiin. Hallitusohjelmaan olisi kirjattu, että Suomi ei osallistu kriisitalouksien lainoittamiseen eikä Euroopan tilapäistä ja pysyvää vakausrahastoa pääomiteta.

Mitä tästä olisi seurannut? Varmasti Suomella olisi jonkin aikaa ollut eurooppalaisilla kentillä aiempaa vähemmän kavereita. Tämän merkitystä ei kuitenkaan pidä liioitella. Kyseessä ei suinkaan olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jokin EU-maa sooloilee, ja tuskin viimeinenkään. Suomelta se olisi ollut ensimmäinen kerta, mutta eivätpä aiemmatkaan sooloilijat ole lopulliseen paitsioon joutuneet.

Kun vieläpä näyttää siltä, että kriisimaille annetut taloudelliset tukipaketit eivät kuitenkaan johda taloudellisen tilanteen vakautumiseen, rohkenen väittää, että ennen pitkää nykyisestä talouden keinoelvytyspolitiikasta joudutaan joka tapauksessa luopumaan. Tällaisessa tilanteessa tuskin kukaan enää muistelisi kovin pahalla, että Suomi hyppäsi pois laivasta jo ennen sen lopullista haaksirikkoa.

Jos Soini olisi saanut tämän kynnyskysymyksensä läpi, olisi Soini ollut varmasti sitoutettavissa myös moniin kokoomuksen keskeisiin tavoitteisiin. Perussuomalaisten oikeistosiiveltä olisi varmasti saatu hyvää taustatukea talouden tasapainotustalkoisiin. Punavihreät haihattelut perusturvan korottamisesta ja verotuksen kiristämisestä eivät olisi päässeet mukaan hallitusohjelmaan heikentämään kannustavuutta ja kilpailukykyä, vaan hallitusohjelmasta olisi todennäköisesti saatu terveen elinkeinoelämähenkinen.

Kokoomuksen oli varmasti pakko antaa periksi johonkin suuntaan saavuttaakseen pääministeripuolueen aseman. Kysymys oli siitä, antaako periksi sosialidemokraattien vero- ja sosiaalipolitiikalle vai Soinin vaatimuksille koskien Eurooppa-politiikkaa. Vaikka olen itse erittäin EU-myönteinen, olisin ilman muuta nähnyt mieluummin jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuvan.


Tasa-arvoisempia kuin toiset
maanantai 30. toukokuu 2011
19

George Orwell kirjoitti vuonna 1945 teoksen Eläinten vallankumous, joka sadun keinoin kritisoi Neuvostoliitossa tapahtunutta yhteiskunnallista kehitystä. Maatilan eläimet kumoavat siinä ihmisten vallan, ja perustavat täydellisen tasa-arvon nimiin vannovan yhteiskunnan. Lopulta siat ottavat kuitenkin johdon käsiinsä, ja luovat aiempaakin hirveämmän sortovallan. Yhteisön tunnuslause muuttuu – “Kaikki ovat tasa-arvoisia – mutta yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Todellisuus on usein tarinaa ihmeellisempää. Suomessa on viime päivät aivan tosissaan väitetty, että eriarvoinen kohtelu se itse asiassa vasta tasa-arvoa onkin. Esimerkiksi Pakolaisneuvonta ry:n toiminnanjohtaja linjasi, että “ihan sama kohtelu kauttaaltaan kaikille ei ole kuitenkaan yhdenvertaisuutta”. Ai jaha.

Aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa yksilöitä ei kohdella eriarvoisesti sen mukaan, mikä on heidän etninen taustansa, uskontonsa tai vaikka sukupuolensa. Kaikkia koskevat samat säännöt. Rekrytointitilanteessa pätevin valitaan riippumatta siitä, edustaako hän jollain mittapuulla enemmistöä tai vähemmistöä. Ihmisiä kohdellaan ylipäätäänkin yksilöinä eikä oletettujen ryhmäidentiteettien mukaan.

Suomessa ei kaikilta osin vallitse tällainen ihanteellisen tasa-arvoinen tilanne. Useissa julkisissa tehtävissä on ohjeistukset sen suhteen, missä suhteessa vähemmistöjä tulee suosia tehtäviä täytettäessä. Yleisimpiä ovat sukupuolen mukaan määräytyvät kiintiöt esimerkiksi kunnallisissa luottamustehtävissä. Tämän lisäksi rekrytointiprosesseissa julkinen sektori ohjeistaa usein suosimaan vähemmistöihin kuuluvia hakijoita, esimerkiksi nyt sitten vaikka maahanmuuttajia.

Monen muun poliitikon ohella esimerkiksi vihreiden Ville Niinistö puolusti viikonloppuna etnisiin enemmistöihin kohdistuvaa laillista syrjintää. Hän totesi, että etnisten vähemmistöjen “positiivisesta” syrjinnästä luopuminen johtaisi “vähemmistöjen olemassaolon edellytysten heikentymiseen ja ennen pitkää sulautumiseen”.

Siis hetkinen? Olisiko todella joku ongelma, jos maahanmuuttajat vallan sulautuisivat osaksi yhteiskuntaa? Ettei heitä enää kohdeltaisikaan kuin paapottuina vajaavaltaisina, vaan tasa-arvoisina ja oikeuksiltaan yhtäläisinä yhteiskunnan jäseninä? Eikö tämä olekaan ollut kaiken maahanmuuttopolitiikkamme lähtökohta? Ai niin, eipäs olekaan. Sen lähtökohtana oli rakentaa monikulttuurinen yhteiskunta. Tuo projekti epäonnistuu, mikäli maahanmuuttajat todella suomalaistuvat ja sulautuvat osaksi yhteiskuntaa.

Kiintiöiminen ja vähemmistöjen asettaminen enemmistöjä parempaan asemaan synnyttää lukuisia ongelmatilanteita. Ensinnäkin vähemmistöjen ja enemmistöjen määrittäminen on varsin hankalaa. Jokainen yksilö kuuluu todennäköisesti jossain suhteessa enemmistöön ja jossain toisessa suhteessa vähemmistöön. Objektiivisen kriteeristön luominen sille, kuka todella edustaa vähemmistöä ja kuka enemmistöä, on äärimmäisen hankalaa.

Toisekseen tulisi kysyä, minkä ihmeen vuoksi olisi tavoittelemisen arvoista se, että eri vähemmistöt olisivat kaikilla elämänaloilla edustettuina täsmälleen samassa suhteessa kuin mikä heidän edustuksensa koko väestössä on. Minusta se ei ole millään tavalla tavoittelemisen arvoista. Kaikilla tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet hakeutua alalle kuin alalle, mutta mikäli siitä huolimatta väki jakautuu eri aloille epätasaisesti, ei siinä minusta ole mitään ongelmaa. Pääasia on, että pätevimmät tulevat valituiksi. Siitä hyötyy koko yhteiskunta.

Mitä jos vain luotaisiin yhteiskunta, jossa yksilöillä olisi yhtäläiset oikeudet eikä heitä kohdeltaisi sen mukaan, mitä etniskulttuurista taustaa he edustavat tai mitä sukupuolta sattuvat olemaan. Hullunkurista on, että viimepäivinä tällaista tavoitetta ovat kaikkein kiivaimmin vastustaneet ne, jotka yleensä ovat väittäneet taistelevansa rasismia vastaan. Mutta ehkä yhdet ovatkin tasa-arvoisempia kuin toiset.


VANHEMMAT »



ARKISTO