Kaapissa on natsi

”Suomen Vastarintaliike” on kuin taivaan lahja – kaikille niille, jotka tavoittelevat mahdollisimman monikulttuurista yhteiskuntaa. Räikeän natsistinen ryhmittymä, joka avoimesti ihannoi väkivaltaa ja sitä myös käyttää, on täydellinen vihollinen. Vastakkainasettelu suvaitsevaisen monikulttuurin ja hourupäisen natsiporukan välillä siirtää tehokkaasti julkista huomiota pois maahanmuuton ongelmien kiusallisesta todellisuudesta. Harvalukuisia ovat onneksi Suomessa ne toimijat, jotka pyrkivät yhteiskunnallisiin tavoitteisiinsa väkivallan keinoin. Vastarintanatsien lisäksi tällaisia ovat ainakin erinäiset vasemmistoanarkistiryhmät, tietyt eläinaktivistit sekä ne tahot, joilla on kontakteja islamistisiin terroristiryhmiin. Sanomattakin on selvää, että viranomaisilla tulee olla riittävät välineet ja resurssit valvoa kaikkien tällaisten ryhmien toimintaa ja tarvittaessa myös ennaltaehkäistä niiden muodostamaa uhkaa.

Asema-aukion traaginen tapaus valjastettiin kuitenkin nopeasti osaksi poliittista kampanjaa, jossa tapauksen todellinen luonne oli sivuseikka ja valtakunnan hallitukseen kohdistuva hyökkäys pääasia. Vastarintanatsit rinnastettiin nopeasti muihin kansallismielisiin ryhmiin, sitten pyrittiin todistamaan perussuomalaisten yhteydet niihin ja lopulta keskustalaisen pääministerinkään lausunto ei ollut riittävän tuomitseva, kun tämä tohti edes varovasti yrittää asettaa tapausta mittasuhteisiinsa. Oli luotu mielikuva merkittävästä natsiverkostosta, jota vielä hallituskin jotenkin myötäili.

Jotain tällaista oli selvästi kaivattu. Kesän 2015 ”Meillä on unelma” -mielenilmauksen jälkeen monikulttuurisen ideaalin julistaminen oli käynyt hankalaksi. Kaivattua unelmaa oli vyörynyt Suomeenkin kymmeniä tuhansia ja sen mukana monenkirjavaa rikollisuutta, jopa ISIS-terroristeja. Unelma ei enää ollut kovin uskottava. Onneksi kuvaan saatiin edes muutamia pesunkestäviä natseja, joiden vastustamisella voitiin puhaltaa uutta ilmaa pahoin lässähtämään päässeeseen unelmapolitiikkaan.

Käynnistetyssä mediamylläkässä SVL-natsit ovat todellisuudessa pelkkä keppihevonen ja hyökkäyksen varsinaisena maalina maahanmuuttopolitiikan tiukennukset. Kun järkiargumentit puoltavat tiukennuksia, pyritään keskustelu palauttamaan perinteiseen rasismidiskurssiin, jossa kaikkiin maahanmuuton kiristyksiin tahdotaan lyödä rasismin tai jopa natsismin leima. Kiristyvä maahanmuuttopolitiikka ja univormupukuiset äärihörhöt niputetaan yhteen ja vihjaillaan, että kaapissa on vaarallinen natsi piilossa hallituksella.

Eräs politiikan perustotuuksia on, että julkisen keskustelun voittaa se, joka onnistuu johdattamaan kysymyksenasettelun itselleen suotuisaksi. Tässä monet hallitustoimijat ovat nyt astuneet opposition virittämään ansaan. Poliisin yrittäessä parhaansa mukaan suoriutua niukkojen resurssien puitteissa tehtävistään – joita vastaanottokeskuksiin liittyvät monenkirjavat hälytystehtävät ovat entisestään lisänneet – on huomio ohjattu vaatimuksiin, että poliisin pitäisikin aiempaa enemmän istua näyttöpäätteen ääressä etsimässä internetistä rasistista vihakirjoittelua. Ikään kuin ne nyt olisivat se suurin yhteiskunnallinen ongelma.

Mitä tuollaiset ”vihakirjoitukset” edes tyypillisesti ovat? Yleensä määritelmän täyttävät tekstit vilisevät kirjoitusvirheitä, kirosanoja ja muita alatyylisiä ilmaisuja. En ehkä oleta liikaa, jos otaksun, että tällaisten tekstien kirjoittajat eivät yleensä ole kovin korkeasti koulutettuja tai hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa. Taustalla saattaa olla moninaisia sosiaalisia ongelmia.

Niin – itse asiassa nämä vihakirjoittelijat ovat usein juuri niitä, jotka päivittäisessä arjessaan joutuvat elämään köyhissä lähiöissä kaikkien maahanmuuton ikävien lieveilmiöiden keskellä. He ovat matalan tulotasonsa vuoksi vankeina lähiöiden monikulttuurisessa unelmassa. He eivät ehkä osaa kirjoituksissaan pukea ahdistustaan sanoiksi yhtä tyylikkään analyyttisesti kuin korkeammin koulutettu väki, mutta se ei muuta ahdistusta ja sen taustalla olevia ongelmia yhtään vähemmän todellisiksi.

Sitä vastoin ne, jotka ovat poliittisilla päätöksillään luoneet lähiöiden monikulttuurisen arjen, harvoin itse elävät politiikkansa seurausten keskellä. Siksi pidän erityisen vastenmielisenä, että vallanpitäjät kiinnittävät huomionsa pikemminkin tyytymättömyydenilmaisuissa käytettyyn karkeaan retoriikkaan – ”vihapuheisiin” – kuin niihin ongelmiin, joita tyytymättömyyden taustalla on ja jotka usein ovat samojen vallanpitäjien itsensä synnyttämiä.

Vapaassa, avoimessa ja demokraattisessa oikeusvaltiossa mikään aate tai koettu vääryys ei oikeuta väkivaltaan turvautumista. Sitäkin tärkeämpää on, että ihmisillä säilyy mahdollisuus suullisesti ja kirjallisesti ilmaista tyytymättömyytensä vapaasti – myös niillä, jotka ilmaisevat itseään taitamattomasti. Mahdollisuus kertoa ajatuksensa ilman pelkoa rangaistuksesta on samalla parhaita tapoja ennaltaehkäistä väkivaltaan turvautumista.