Venäjän ja Valko-Venäjän kiristyneet välit
Kuluneen vuoden aikana Valko-Venäjä on kohdannut itänaapurinsa taholta voimakkaampaa painostusta kuin kenties koskaan itsenäisyytensä aikana. Valko-Venäjä pyrkii säilyttämään itsellään edes nykyisen kapean ulkopoliittisen liikkumatilansa, kun taas Venäjä tahtoo sitoa naapurinsa entistä lujemmin itseensä. Asetelma pakottaa myös lännen arvioimaan uudelleen suhdettaan Valko-Venäjään.
Neuvostoliiton sortuessa Valko-Venäjällä ei ollut samanlaista innokkuutta itsenäistyä tai luopua sosialismista kuin useimmilla muilla neuvostotasavalloilla. Aljaksandr Lukašenkan nousu maan johtoon pysäytti demokraattiset uudistukset jo vuonna 1994. Vielä 1990-luvulla Lukašenka myös ajoi maataan vahvaan integraatioon itänaapurinsa kanssa, minkä tuloksena maat solmivat valtioliiton vuonna 1999.
Vaikka myös Venäjä alkoi 2000-luvulla yhä selvemmin irtaantua demokraattisista käytännöistä, suhtauduttiin Valko-Venäjään pitkään ”Euroopan viimeisenä diktatuurina”. Liittolaisuus Venäjän kanssa tarjosi Lukašenkalle siten poliittista tuulensuojaa lännen kritiikiltä. Toisaalta se teki Valko-Venäjästä myös entistä riippuvaisemman itänaapuristaan.
Liittolaisuudesta huolimatta Putinin ja Lukašenkan henkilökohtaiset välit ovat olleet viileät ja viilentyneet entisestään Ukrainan sodan myötä. Valko-Venäjä on ymmärrettävästi huolissaan Venäjän aggressioista pienempiä naapureitaan kohtaan. Se ei myöskään ole tunnustanut Krimiä osaksi Venäjää. Sen sijaan Valko-Venäjä on pyrkinyt ottamaan konfliktissa neutraalin välittäjän roolin Venäjän, Ukrainan ja lännen välillä. Ukrainan tulitaukoneuvottelut onkin järjestetty juuri Minskissä.
Huolimatta Valko-Venäjän vastahankaisuudesta itänaapurinsa voimapolitiikkaa kohtaan se on silti YK:n yleiskokouksessa äänestänyt totutusti Venäjän rinnalla Ukrainaa vastaan. Silti maan pyrkimys säilyttää edes jonkinlainen suvereniteetti suhteessa Venäjään antaa myös Euroopan unionille aihetta arvioida uudelleen Valko-Venäjän-politiikkansa lähtökohtia.
Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei ole realistista odottaa Valko-Venäjän laajamittaisempaa demokratisoitumista. Maan oppositio on heikko ja hajanainen. Toisaalta valkovenäläiset laajalti myös pelkäävät, että jonkinlainen ”värivallankumous” Valko-Venäjällä johtaisi Venäjän interventioon Ukrainan tapaan. Lukašenkaa pidetään pienempänä pahana.
Valko-Venäjä on nyt pyrkinyt avaamaan läntisiä yhteyksiään niissä rajoissa, kuin mitä sille rajallisen ulkopoliittisen liikkumatilansa puitteissa on mahdollista. Länsimaiden on syytä suhtautua näihin avauksiin varovaisen myönteisesti. Yhteyksien vahvistamisella voidaan ensinnäkin tukea Valko-Venäjän suvereniteettia, joka on joutunut Venäjän taholta yhä uhatummaksi. Toisekseen tilanne voi luoda Valko-Venäjälle uusia kannusteita ihmisoikeustilanteensa parantamiseen.
Sekä kaupalliset että poliittiset yhteydet Valko-Venäjälle ovat lisääntyneet viime vuosina. Omalta osaltani olen toiminut asiassa parlamenttien välisen yhteistyön areenoilla. Näistä voidaan mainita Itämeren parlamentaarinen yleiskokous (Baltic Sea Parliamentary Conference, BSPC), Pohjoismaiden neuvosto ja kahdenvälinen parlamentaarinen yhteistyö Suomen ja Valko-Venäjän välillä.
Valko-Venäjä on hakenut tarkkailijajäsenyyttä BSPC:ssä, mutta toistaiseksi hakemukseen on suhtauduttu torjuvasti maan ihmisoikeustilanteesta johtuen. Pohjoismaiden neuvosto sitä vastoin on jo vuodesta 2007 järjestänyt vuosittaisen pyöreän pöydän seminaarin Valko-Venäjää koskien. Yleensä kokous on järjestetty Vilnassa yhteistyössä Baltian yleiskokouksen (Baltic Assembly) kanssa, mutta viime vuonna se toteutettiin Helsingissä.
Seminaarin tarkoitus on ollut tuoda Valko-Venäjän hallinnon ja opposition edustajat saman pöydän ääreen yhdessä pohjoismaisten ja balttilaisten parlamentaarikoiden kanssa. Vuosina 2011–2015 Lukašenkan hallinnon edustajat eivät osallistuneet vuosittaiseen tapaamiseen, mutta vuodesta 2016 alkaen he ovat palanneet jälleen yhteisen pöydän ääreen.
Uusi avaus on Suomen ja Valko-Venäjän kahdenvälisen parlamentaarisen yhteistyön vahvistaminen. Eduskuntaan perustettiin vuonna 2018 Valko-Venäjä-ystävyysryhmä, jossa toimin puheenjohtajana. Samoihin aikoihin perustettiin myös vastaava Suomi-ystävyysryhmä Valko-Venäjän parlamenttiin. Ryhmän jäsenten on määrä vierailla Suomessa ensi syksynä.
Eduskunnan Valko-Venäjä-ystävyysryhmä vieraili Minskissä elokuussa tavaten mm. parlamentin ylähuoneen puhemiehen ja ex-pääministeri Mihail Mjasnikovitšin, varaulkoministeri Oleg Kravchenkon, ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Sergei Rahmanovin sekä oppositioryhmien edustajia. Korkean profiilin tapaamiset kuvastavat sitä, millaisen painoarvon Valko-Venäjä nykyisin laittaa länsikontaktiensa vaalimiselle.
Valko-Venäjän ihmisoikeustilannetta on tietysti edelleenkin mahdotonta hyväksyä. Euroopan intresseissä on silti puolustaa Valko-Venäjän asemaa itsenäisenä valtiona. Liian voimakkaan eristämispolitiikan riskinä on, että ihmisoikeushyötyjä ei saavuteta, mutta sen sijaan Venäjän kuristusote Valko-Venäjästä kiristyy. Tiiviimmät länsiyhteydet voivat sitä vastoin luoda Valko-Venäjälle uusia kannusteita edes pieniin myönteisiin uudistuksiin.
Kirjoitus on alun perin julkaistu englanniksi Baltic Rim Economies -julkaisussa helmikuussa 2019.