Kulttuurista omimista
Vuonna 1607 italialaissäveltäjä Claudio Monteverdi (1567–1643) teki jotain kertakaikkisen anteeksiantamatonta. Hän syyllistyi törkeään kulttuuriseen omimiseen säveltämällä usein maailman ensimmäisenä pidetyn oopperan. Jo häntä ennen muutama muukin italialaissäveltäjä oli tehnyt jotain samantapaista, mutta vasta Monteverdin L’Orfeo ja sen saama suosio teki oopperasta aidosti itsenäisen taidemuodon – ja samalla rakenteellisen sorron välineen.
Italialaisen renessanssitaiteen lähtökohdat olivat ylipäätäänkin täysin tuomittavat. Asettaessaan erityiseksi ihanteekseen antiikin estetiikan se oli tietysti luonteeltaan ensinnäkin taantumuksellista. Toisekseen se suhtautui täysin välinpitämättömästi kulttuurisen omimisen ongelmallisuuteen käyttämällä häpeilemättä hyväkseen toisten kansojen kulttuurisia aiheita, kertomusperinteitä ja taidemuotoja.
Sitä, että italialaiset renessanssitaiteilijat kohdistivat kulttuurisen omimisensa juuri kreikkalaisiin, voidaan pitää aivan erityisen tuomittavana. On muistettava, että roomalaiset valloittivat Kreikan niemimaan vuonna 146 eKr. ja alistivat kreikkalaista alkuperäiskulttuuria siitä eteenpäin vuosisatojen ajan. Jo noina aikoina renessanssin italialaisten esi-isät harjoittivat kreikkalaisia kohtaan poliittista, kulttuurista ja rakenteellista sortoa.
Tätä taustaa vasten tuntuu käsittämättömältä, ettei Monteverdi lainkaan tiedostanut etuoikeutettua asemaansa italialaisena. Intersektionaalinen sensitiivisyys loistaa poissaolollaan kaikessa hänen taiteessaan. Jo hänen luomansa oopperakonsepti itsessään on mitä räikein ilmentymä kulttuurisesta omimisesta: yritys jäljitellä oletettua antiikin kreikkalaista teatteria ja siihen mahdollisesti kuuluneita musiikillisia elementtejä. Ja vieläpä kreikkalaisen teatterin luonne monilta osin väärin ymmärtäen ja sen ideoiden varastaminen osaksi italialaista kulttuurielämää.
Puhumattakaan sitten itse L’Orfeo-oopperan sisällöstä ja sen esityksistä! Aiheena kreikkalainen Orfeus-myytti, mutta tiettävästi kaikissa sen rooleissa nähtiin vain italialaisia laulajia. Eikä tässä vielä kaikki: myös teoksen naisrooleissa nähtiin vain miehiä. Vai sivuutanko nyt sukupuolisen moninaisuuden, kun kyseessä olivat kuitenkin nimenomaisesti kastraattilaulajat? No yhtä kaikki, jos twitter olisi ollut keksitty, se olisi taatusti käynyt kuumana tästä kaikesta. Oopperan esitykset Mantovan karnevaaleilla olisi ehkä saatu estettyä ja Monteverdi pakotettua julkiseen anteeksipyyntöön.
Mutta koska twitteriä ei ollut eikä Mantovan karnevaalin johto ollut käynyt tuiki tarpeellisilla intersektioanaalisen sensitiivisyyden ja moninaisuuskasvatuksen kursseilla, oopperan muodon saanut kulttuurinen omiminen sai levitä ympäri Euroopan. Tämän on annettu jatkua näihin päiviin asti siitä huolimatta, että oopperalavoilla on vuosisadasta toiseen nähty mitä törkeintä vieraiden kulttuurivaikutteiden hyödyntämistä, kaikenlaisesta häpeilemättömästä misogyniasta ja muista arveluttavista aiheista nyt puhumattakaan.
Oopperan olisikin aika kohdata sortohistoriansa. Se pitäisi aloittaa julkisella anteeksipyynnöllä kreikkalaisilta. Koko tähänastinen oopperakirjallisuus on myös niin monin tavoin ongelmallista, että sen esittämisestä olisi parasta pidättyä kokonaan. Jos sitä kuitenkin esitetään, tulisi esitykset varustaa selitys- ja varoitusteksteillä, joissa yleisölle kerrotaan oopperan synkästä historiasta ja muistutetaan siitä, miten koko taidemuoto sai alkunsa alistettujen kreikkalaisten teatterin ideoiden varastamisesta ja väärinymmärtämisestä. Monteverdin patsas Cremonassa olisi myös syytä kaataa ja heittää Po-jokeen.
Kaikki yllä sanottu on tietysti viheliäisen epä-älyllistä roskaa. Silti täsmälleen samanlaisia ajatuskulkuja on toisissa asiayhteyksissä esitetty aivan vakavissaankin. Ja ällistyttävän moni on vastaaviin horinoihin myös uskonut – tai ainakin julkisen somelynkkauksen pelossa varmuuden vuoksi päättänyt hyppiä umpikahelien ideologisten vouhottajien pillin mukaan.
Kunpa yhä useampi uskaltaisi olla alistumatta moisille kotkotuksille ja kuittaisi sellaiset yksinkertaisesti tähän tapaan: ”Ei, tuossa sinun mesoamisessasi ei ole järjen hiventäkään. Saat twitterpöyristyä niin paljon kuin sielu ikinä sietää, mutta meidän yrityksemme/teatterimme/tapahtumamme/tms. ei välitä siitä pätkän vertaa. Jatkamme toimintaamme kuten ennenkin, vaikka kaltaisenne äänekäs sometyhjäntoimittajien loukkaantumisyliherkkä poppoo kuinka tägäisi meitä tuohtuneisiin julkaisuihinsa.”