Nato-kortti kannattaa pelata taiten
Suomi on vähäväkinen kansakunta, jolla on pitkä yhteinen maaraja oikukkaan ja aggressiivisuuteen taipuvaisen suurvallan kanssa. Tuolle suurvallalle on ominaista pyrkiä sorkkimaan pienempien naapureittensa asioita, jos nämä itse näyttävät tarjoavan siihen mahdollisuuksia tai vaikuttavat liian heikoilta sitä torjumaan.
Maamme on kyettävä olemaan sekä poliittisesti että puolustuksellisesti niin vahva, että naapuri ymmärtää Suomen suvereniteettiin kajoamisen hinnan itselleen kannattamattoman korkeaksi. On myös tärkeää käsittää, että poliittinen uskottavuus torjua suvereniteetin loukkauksia voi rakentua vain riittävän puolustuksellisen uskottavuuden pohjalle.
Kaiken ydin on vahva, itsenäinen ja monipuolisesti torjuntakykyinen oma puolustus. Sen ensisijaisuutta eivät mitkään kansainväliset liittosopimukset voi korvata. Samalla on syytä ymmärtää, että vahvimmillaankin Suomi olisi pahasti alivoimainen, jos maamme joutuisi puolustautumaan itänaapurin hyökkäykseltä yksin ja ilman merkittävää kansainvälistä apua, kuten kävi vuonna 1939. Tällainen skenaario ei ehkä ole todennäköinen, mutta puolustusta rakennetaankin nimenomaisesti pahimman varalle.
Kansainväliset suhteet ja puolustuksellinen yhteistyö ovat siksi aivan keskeinen osa maamme suvereniteetin turvaamista. Pohjoismainen, eurooppalainen ja transatlanttinen ulottuvuus ovat kaikki Suomelle tärkeitä puolustusyhteistyön suuntia. Niitä kannattaa kaikin tavoin vaalia, pitää aktiivisina ja syventääkin.
On myös syytä ymmärtää, että käytännössä kaikki EU-maat rakentavat puolustuksensa Nato-jäsenyydelle ja sen antamille turvatakuille. Suomi on tämän suhteen harvinaislaatuinen poikkeus. Se asettaa meidät tietyissä suhteissa turvallisuuspoliittisesti muuta Eurooppaa haavoittuvampaan asemaan – erityisesti maantieteellinen sijaintimme huomioiden.
Itä-Euroopan maat liittyivät Naton jäseniksi heti kun pystyivät, Baltia mukaan lukien. Niillä oli siihen hyvät syyt. Ei Venäjä noihinkaan aikoihin Naton laajenemisesta pitänyt, mutta ei se sitä kovin ärhäkkäästi jäänyt myöskään vastustamaan. Sittemmin linja on muuttunut kovasti toisenlaiseksi ja paljon aggressiivisemmaksi.
Minun nähdäkseni Suomen kannattaisi olla Naton jäsen. Jäsenyys ei korvaisi itsenäisen puolustuskykymme ensisijaista tärkeyttä, mutta se toisi sekä sotilaallista että poliittista turvaa. Nato-jäsenmaan suvereniteetin koetteleminen on korkeamman poliittisen ja sotilaallisen kynnyksen takana kuin sotilasliittoon kuulumattoman maan.
Samalla on syytä olla rehellinen myös sen suhteen, että tie Naton jäseneksi on käynyt vaikeammaksi kuin mitä se oli 20 vuotta sitten. Venäjällä on runsaasti keinoja, joilla se voi halutessaan sabotoida Natoon pyrkivän maan tietä puolustusliiton jäseneksi, ja todennäköisesti myös poliittista tahtoa käyttää niitä. Jos Suomi päättää hakea jäsenyyttä, asia pitää suunnitella taitavasti ja ajoituksen kanssa ei saa epäonnistua.
Pahin mahdollinen skenaario olisi nimittäin syystä tai toisesta epäonnistuva jäsenyysprosessi. Nythän tilanne on se, että Suomi tekee jotakuinkin tiiveintä mahdollista yhteistyötä Naton kanssa olematta kuitenkaan sen jäsen. Mahdollisuus Nato-jäsenyyden hakemiselle on kirjattu keskeisimpiin turvallisuuspoliittisiin asiakirjoihimme, ja se on varsin tärkeä ulkopoliittinen pelikortti. Siitä ei saa luopua ja siitä on syytä aktiivisesti muistuttaa.
Kyllä venäläisetkin nimittäin tietävät, että Suomen liiallinen ärsyttäminen voi olla omiaan ajamaan suomalaisia Nato-jäsenyyden kannalle. Kun jäsenyyden hakemisen mahdollisuus pidetään aktiivisena osana ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaamme, se osaltaan myös nostaa kynnystä tehdä Suomelle kiusaa. Ei Venäjä tietenkään pidä Suomen tiivistyneestä Nato-yhteistyöstä, mutta kyllä se sitä paremmin sietää tiedostaessaan, että vaihtoehto saattaisi olla myös puolustusliiton täysjäsenyys.
Mutta Nato-jäsenyyden hakeminen voisi epäonnistua ainakin kahdella eri tavalla: poliittiseen söhläykseen kotimaassa tai ongelmiin hyväksymisprosessissa nykyisten jäsenmaiden taholla. Jos Suomessa hallitus lähtisi ajamaan Nato-jäsenyyttä mutta projekti lopulta kaatuisikin kotimaiseen poliittiseen vastustukseen, menisi "Nato-optiolta" uskottavuus. Vielä pahemmin se menisi, jos torjunta jäsenyydelle tulisi kansanäänestyksessä. Katastrofi olisi sekin, jos Suomen Nato-jäsenyys kompastuisi jonkin nykyisen jäsenmaan vastustukseen. Kannattaa muistaa, että liittokunnan jäsenet ovat nykyisellään aika monimuotoinen seurakunta ja että kaikkien hyväksyntä tarvitaan.
Jos Suomi siis päätyisi hakemaan Naton jäsenyyttä, se pitää tehdä taiten, hyvin valmistautuneena ja ajankohta huolella oikein valiten. Itse olen sitä mieltä, että Suomen kannattaisi olla Naton jäsen mutta että nykytilannekin on maallemme parempi kuin hutiloitu ja epäonnisesti päättyvä jäsenhakemus. Silkkaa järjen köyhyyttä taas on keskeisiltä poliitikoiltamme edes vihjailla siihen suuntaan, etteikö jäsenyyden hakeminen olisi Suomelle ihan aito poliittinen vaihtoehto, jos sille kannalle jossain vaiheessa päädytään.