Euromelankoliaa

Olen toisinaan luonnehtinut itseäni melankoliseksi eurofederalistiksi. Tällä olen tarkoittanut sitä, että vaikka kannatankin ajatusta Euroopan yhdentymisestä, en ole kovin innostunut siitä, miten tuota ajatusta on sovellettu käytäntöön. Minulle Suomen EU-jäsenyys on ollut ennen kaikkea käytännönläheinen, oman etumme sanelema ratkaisu. Kylmän sodan aikana kansallinen liikkumatilamme oli tiukasti rajattu. Integroitumalla EU-jäsenyyden kautta länteen suvereniteettimme tosiasiallisesti kasvoi verrattuna Kekkosen aikoihin, vaikka EU-kriitikot usein päinvastaista väittävätkin.

Edelleenkin tärkein syyni kannattaa EU-jäsenyyttä on turvallisuuspoliittinen. Jännitteet lähialueillamme ovat kasvaneet jatkuvasti ja suurvaltapolitiikan rumimmat keinot on palautettu käyttöön. Oli historiallinen virhe, että emme hakeneet Nato-jäsenyyttä silloin, kun jäsenyyden olisi vielä vaivatta saanut. Ilman EU-jäsenyyttä taas olisimme nykyistäkin haavoittuvaisempia yltyvissä maailmanpolitiikan myrskyissä.

Sitäkin murheellisempaa on, millainen hukattujen mahdollisuuksien projekti Euroopan yhdentyminen on ollut. Yhdellä kädellä on luotu yhteiset sisämarkkinat, mutta toisella rakennettu monimutkaista byrokratiaa ja sääntelyä markkinoita kuormittamaan. On laadittu vakaus- ja kasvusopimukset yhteisen valuutan turvaksi, mutta jätetty sopimukset noudattamatta. On puheissa vaadittu vastuunkantoa, mutta teoissa luotu kannusteita vastuun välttelyyn.

Jos eurokriisi – jonka paljastamat ongelmat ovat edelleen olemassa – ei vielä kaatanut Euroopan unionia, niin massiiviset kansainvaellukset voivat sen tehdä. Euroopan integraatiota ei ole enää hetkeen ollut helppoa perustella taloudellisilla argumenteilla. Tehtyämme vapaasta liikkuvuudesta islamistisen terrorin väylän maanosaamme, on Euroopan yhdentymistä yhä vaikeampaa perustella myöskään turvallisuusargumenteilla.

Useimmat intomieliset eurofederalistit ovat nähneet nationalismin Eurooppa-aatteen vihollisena. Se on nähdäkseni ollut iso virhe. Kiintymys yhteisen Euroopan asiaan olisi voinut kehittyä kansallisen kiintymyksen rinnalle, samoin kuin kansallinen identiteettikin on elänyt ja kehittynyt rinta rinnan paikallisidentiteetin kanssa. Sitä vastoin eurooppalaisuuden ja nationalismin vastakkainasettelu on vain heikentänyt ensimmäistä ja vahvistanut jälkimmäistä.

Ylipäätäänkin nationalismista on maalattu euromielisissä piireissä mörkö, jollaiseksi en sitä tunnista. Kiintymys omaan synnyinseutuunsa, kulttuuriinsa ja kanssaihmisiinsä – samoin kuin halu puolustaa niitä – on mitä väkevimmällä tavalla positiivinen voima. Mutta jos tällainen positiivinen nationalismi pakotetaan puolustuskannalle halveksimalla tai tukahduttamalla sitä, se saattaa kiihtyä ärhäkäksikin.

Eurooppalaisen projektin keskeisenä ongelmana on, ettei se enää hyvään aikaan ole ollut kovinkaan eurooppalainen. Agendaa ovat nousseet hallitsemaan monenkirjavat globaalikysymykset, joiden puitteissa eurooppalaisten päättäjien ajama politiikka on usein ollut suorastaan maanosamme edun vastaista. Jos EU:n koetaan puolustavan enemmän universalistisia ideaaleja kuin omia kansalaisiaan, ei ole ihme, jos penseä asenne Euroopan integraatiota kohtaan lisääntyy.

On täysin mahdollista, että elämme tuntemamme Euroopan unionin viimeisiä aikoja. Maanosaamme koettelevat keskipakoisvoimat murentavat poliittista yhtenäisyyttä nyt joka suunnalla. Jos unioni todella hajoaisi, olisi se vahingoksi koko Euroopalle, mutta eritoten hankalasta maantieteellisestä sijainnistaan kärsivän Suomen kaltaiselle pienelle maalle.

Uskon silti, että eurooppalainen projekti voitaisiin vielä pelastaa. Ja että se kannattaisi pelastaa. Se edellyttäisi kuitenkin isoja sisällöllisiä muutoksia harjoittamaamme politiikkaan. Ensinnäkin nationalismi on opittava näkemään Eurooppa-aatteen voimavarana, ei sen vihollisena. Toisekseen politiikan sisällön on siirryttävä globaaliunelmien toteuttamisesta Euroopan edun puolustamiseen. Vähintäänkin unionilta on vaadittava, että se kykenee valvomaan ja puolustamaan omia rajojaan.

Uskonko, että näin käy? Enpä tiedä. Euromelankoliani ei ole viime aikoina ollut ainakaan vähenemään päin.

Kirjoitus on julkaistu Eurooppalainen-lehden numerossa 1-2/2016.