Immos-kohu, monikulttuurisuus ja monikulturismi

  Immos-kohu

Poliittinen kohu voi syntyä karkeasti ottaen kolmella eri tavalla. Ensinnäkin julkisuuteen saattaa vahingossa ja tarkoittamatta lipsahtaa jotain sinne kuulumatonta. Toisekseen politiikan toimijat saattavat tahallisestikin väärintulkita vastustajiensa sanomisia ja lietsoa niistä kohua. Kolmannekseen poliitikko saattaa synnyttää kohun tietoisesti ärsyttämällä saadakseen siten enemmän huomiota asialleen.

Kuinka harkittu Immos-kohun aiheuttaneen facebookpäivityksen viesti oli ja mitä sillä tarkoitettiin, sen tietää pohjimmiltaan vain viestin kirjoittaja itse. Selvää kuitenkin on, että Immosen medianhallinta epäonnistui täysin.

Jos perjantain ja lauantain välisenä yönä syntynyt kirjoitus oli puutteellisesti harkittu, olisi sitä kannattanut pyytää heti julkisesti anteeksi. Näin kannattaa tällaisissa vahinkotapauksissa toimia, vaikkei edes kokisi olevan mitään anteeksipyydettävää. Jos nimittäin kohu syntyy tarkoittamattomalla tavalla, sitä harvoin pystyy enää selittelemällä saamaan itselleen suotuisiin keskustelu-uomiin.

Jos taas Immosen viestiä tulkittiin väärin, tai jos viesti oli alun perinkin suunniteltu provokaatio julkisen huomion hankkimiseksi, olisi julkisuuteen tullut rientää heti ja kertoa todellinen ajatusmaailma viestin taustalla. Nyt viestin kirjoittaja vältteli toimittajien yhteydenottoja eikä ennen eilistä antanut kuin vain hyvin suppeita selvityksiä sanomisistaan. Tämä vahvisti julkisuudessa niitä tulkintoja, joita viestin sisällöstä olivat tehneet Immosen poliittiset vastustajat.

Politiikan taidon määrittelen kyvyksi viedä yhteiskunnallisia päätöksiä pitkällä tähtäimellä haluamaansa suuntaan. Politiikan taitoon kuuluu myös kyky viestiä siten, että se edesauttaa omaa poliittista agendaa. En oikeastaan usko, että Immonen olisi rasisti, fasisti tai muutenkaan paha ihminen. Mutta jos poliitikko poseeraa valokuvassa uusnatsien kanssa ja antaa myös monitulkintaisissa teksteissään tällaisen assosiaatiomahdollisuuden, niin aivan varmasti sellaiseen tarttuvat sekä media että poliittiset vastustajat.

Minä en näe viimeaikaisia Immos-kohuja niinkään signaaleina hälyttävästä rasismin noususta kuin merkkeinä häkellyttävän huonosta harkintakyvystä ja poliittisesta ammattitaidottomuudesta. Nämä kohut ovat tehneet merkittävästi haittaa Immosen omille yhteiskunnallisille tavoitteille. Päinvastaista agendaa ajaville toimijoille ne ovat antaneet käteviä lyömäaseita, joita epäilemättä käytetään vielä pitkään. Tämä on harmillista, sillä se ehkäisee mahdollisuuksia käydä järkiperäistä, tarpeellista ja kriittistä keskustelua monikulturismista.

Monikulttuurisuus ja monikulturismi

Monikulttuurisuuskeskustelun kestomantraksi on tullut todeta, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen ja että mitään yhtenäiskulttuuria ei ole koskaan ollutkaan. Tämä tietysti onkin totta, jos tulkitaan esimerkiksi ortodoksisuuden ja luterilaisuuden, suomen ja ruotsin kielen tai saamelaisten, hämäläisten, savolaisten ja muiden ryhmien rinnakkainelo monikulttuurisuudeksi. Jos ollaan oikein yksityiskohtaisia, niin voidaan ajatella jopa jokaisella yksilöllä olevan oma ainutkertainen mikrokulttuurinsa.

Tällaisen toteamuksen argumentatiivinen painoarvo kuitenkin lähentelee nollaa. Suomeen on parin viime vuosikymmenen ajan kohdistunut muuttoliike, joka eroaa sekä määrällisesti että laadultaan kaikesta aiemmasta. Useissa Euroopan maissa sama ilmiö alkoi jo aiemmin ja on ilmennyt paljon laajemmassa mittakaavassa. Laadullisesti moderni muuttoliike poikkeaa aiemmista siinä, että muuttajat tulevat yhä kauempaa ja edustavat usein yhä enemmän omistamme poikkeavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia arvoja.

Toimiva ja hyvä yhteiskunta edellyttää jo määritelmällisestikin sitä, että sen jäsenillä on riittävästi yhteisiä tekijöitä ja arvoja yhteiskunnallisen elämän mahdollistamiseksi. Se ei tarkoita, että kulttuurin pitäisi olla prikulleen samasta puusta veistettyä, mutta tiettyjen yhteisten reunaehtojen tulee silti täyttyä. Meidän tapauksessamme tällaisiksi reunaehdoiksi voitaisiin määritellä esimerkiksi sitoutuminen demokraattiseen yhteiskuntaan, suomalaisiin lakeihin, laajoihin yksilönvapauksiin, oikeuteen fyysiseen koskemattomuuteen jne.

Meille itsestään selvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset arvot eivät ole sitä kaikille. Esimerkiksi naisen asema on useissa kaukaisemmissa kulttuureissa jotain aivan muuta kuin Suomessa. Yhteiskuntamme ei kuitenkaan voi kestää romahtamatta, jollemme vaadi suomalaisen yhteiskunnan perimmäisten arvojen noudattamista myös maahanmuuttajiltamme. Jos yhteiskunnasta tulee liian monikulttuurinen, se lakkaa olemasta yhteiskunta.

Monikulttuurisuuskeskustelua vaivaa myös globaalin perspektiivin puute. Se, mistä puhumme monikulttuuristuvana kehityksenä, on itse asiassa luonteeltaan juuri päinvastainen ilmiö. Planeettamme on aina ollut eloisan monikulttuurinen. Nykyaikamme sitä vastoin on eloisien, omaleimaisten ja paikallisten kulttuurien massasukupuuton aikaa. Näytämme olevan matkalla kohti jonkinlaista globaalia yhtenäiskulttuuria. Muutos on nopea, raju ja seurauksiltaan arvaamaton.

Globaalia yhtenäiskulttuuria synnyttää ennen kaikkea teknologian ja tiedonvälityksen nopea muutos. Ajatukset, aatteet, uutiset ja kaikkinaiset inhimilliset hengentuotokset siirtyvät reaaliaikaisesti valtavien etäisyyksien päähän. Globaali kauppa muuttaa tuotantoa, mullistaa elinkeinoja ja mahdollistaa tavaroiden ja palveluiden siirtymisen sellaisille markkinoille, joita ei ehkä aiemmin tajuttu olevan olemassakaan.

Tässä kaikessa on valtavat mahdollisuutensa. Maapallon aiempaa tiiviimpi verkottuminen ja kaupankäynnin vilkastuminen synnyttävät ennennäkemätöntä aineellista vaurautta. Teknologian ja tiedonvälityksen mullistukset levittävät myös aiempaa tehokkaammin ihmisoikeuksien ja demokratian asiaa. Nykykehitys kaventaa jatkuvasti diktaattoreiden mahdollisuuksia orjuuttaa kansojaan.

Mutta tämä on vain yksi puoli totuutta. Toinen puoli on se, että sama kehitys synnyttää myös yhtä globaaleja vastareaktioita. Esimerkiksi ääri-islamismi on osaltaan reaktiota juuri perinteisen islamilaisen kulttuurin murenemiseen globaalin kulttuurimuutoksen alla. Sama globaalistuva kulttuurikehitys, joka mahdollistaa ennennäkemättömän laajan muuttoliikkeen, nousevan elintason ja laajenevat yksilönvapaudet, mahdollistaa myös ääriliikkeille ja terroristeille ennennäkemättömän suuret mahdollisuudet tärvellä kaikkea hyvää.

Aiempina aikoina kulttuurit ovat olleet luonteeltaan paikallisia. Nykyisin kulttuurit ovat pikemminkin virtuaalisia – niiden edustajat elelevät kuka missäkin, ovat verkottuneita toisiinsa teknologian suomin mahdollisuuksin ja kokevat yhä enemmän yhteyttä samanmielisiinsä jossain kaukana kuin fyysisiin naapureihinsa. Tämä on ongelmallista kehitystä, sillä yhteiskuntien on kuitenkin muodostuttava paikallisesti, eikä se ole mahdollista, jos samalla alueella elävät ihmiset eivät koe kuuluvansa yhteen.

Tästä päästään monikulturismiin ideologiana, jota ilmeisesti Olli Immosenkin oli tarkoitus vastustaa. Tällä tarkoitetaan sellaista ajattelua, jossa monikulttuurinen yhteiskunta – jossa siis saman yhteiskunnan ja alueen sisällä elää lukematon määrä mahdollisimman erilaisia kulttuureita – nähdään tavoittelemisen arvoiseksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi. Tällaista tavoitetta voidaan edistää vauhdittamalla maahanmuuttoa ja tukemalla pikemminkin maahanmuuttajien kulttuurin säilymistä uudessa ympäristössä kuin heidän kotoutumistaan.

Myös minä pidän monikulturismia huonona yhteiskunnallisena ideologiana ja sen päämääriä epätoivottavina. Minusta maahanmuuttajien tulisi pikemminkin sopeutua uuteen yhteiskuntaan kuin säilyttää alkuperäinen identiteettinsä muuttumattomana, eikä minusta paikallisen kulttuurisen omaleimaisuuden tärveleminen jollain globaalilla multikultilla ole muuta kuin sivistymätöntä kulttuurivandalismia.

Monikulttuurisuudesta ja monikulturismista puhuminen on kuitenkin vaikeaa juuri siksi, että se tarkoittaa eri keskustelijoille aivan eri asioita. Yksille monikulttuurisuus on kansainvälisyyttä, kulttuurien rauhanomaista rinnakkaineloa ja ihmisten yksilöllisyyden ja erilaisuuden kunnioittamista. Sellaista olisikin järjetöntä vastustaa. Toisille se taas tarkoittaa etnisiä lähiömellakoita, hajoavia yhteiskuntia ja terrorismia Euroopassa. Sellaista olisikin järjetöntä kannattaa.

Aitoa monikulttuurisuutta ei minun nähdäkseni ole se, että matkustipa minne päin maailmaa hyvänsä, löytyy sieltä aina sekä McDonald’s että moskeija. Aitoa monikulttuurisuutta on se, että maailmassa säilyy myös sellaisia paikkoja, joista löytää jotain ihan muuta kuin mistään muualta – ja joista vastaavasti ei löydä kaikkea sitä, mitä jo kotonakin tietää olevan.

Todellisia monikulttuurisuuden sankareita eivät minusta suinkaan ole ne, jotka kokoontuvat urheasti Kansalaistorille osoittamaan mieltään perussuomalaisia facebookpäivityksiä vastaan. Minusta todellisia monikulttuurisuuden sankareita ovat ne, jotka tekevät työtä esimerkiksi uhanalaisten saamelaiskulttuurien elinvoiman hyväksi. Tai ne, jotka vaikeasta poliittisesta tilanteesta huolimatta uskaltavat yrittää elvyttää Venäjällä elävien suomensukuisten pikkukansojen kulttuurien selviytymisedellytyksiä.