Kyllä poliitikko tietää paremmin, mikä sinulle on hyväksi

Suomessa poliitikot tietävät veronmaksajia paremmin, mihin suomalaisten ansaitsemat rahat kannattaa käyttää. Näin voisi päätellä ainakin julkisen sektorin koosta ja kireästä verotuksestamme, jonka kiristäminen entisestään tuntuu olevan etenkin poliitikoille mieluisampaa puuhaa kuin julkisten menojen leikkaaminen.

Pohjoismaissa julkinen sektori eli valtio ja kunnat tekevät vähän kaikkea. Itse asiassa sellaisia aloja, joilla valtio ei Suomessa tavalla tai toisella hääräisi, on varsin vähän. Omistamiensa yritysten kautta valtio harjoittaa myös suoranaista liiketoimintaa, ja tietyt alat valtio on jopa monopolisoinut täysin itselleen.

Julkisen sektorin paisumisen historia on varsin lyhyt, mutta sen vaikutus tapaamme hahmottaa yhteiskuntaa on ollut valtaisa. Meistä on tullut “iloisia veronmaksajia”, jotka ilmeisesti pidämme itseämme niin tyhminä ja ilkeinä, että vain antamalla päätösvallan omien rahojemme käytöstä poliitikoille voimme varmistaa hyvän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnallisen kehityksen.

Niin, paitsi että olemme tottuneet julkisen sektorin läsnäoloon liki kaikkialla elämässämme, olemme harhautuneet pitämään sitä jopa välttämättömyytenä. Kuuntelemalla poliitikkojen puheita “hyvinvointivaltiosta” ja kaikesta siihen liittyvästä ei tosiaan uskoisi, että maailmassa on ollut vaikkapa koulutusta, terveydenhuoltoa ja lähimmäisestä välittämistä jo kauan ennen, kuin valtio päätti ottaa niistä huolehtimisen omiksi tehtävikseen.

On kuitenkin muutamia sellaisia aloja, joita voidaan aidosti pitää välttämättöminä valtion ydintehtävinä. Näitä ovat etenkin armeija, oikeuslaitos ja poliisi. Nämä alat vaativat myös valtiollista monopoliasemaa toimiakseen tarkoituksensa mukaisesti. Ilman näiden mahdollistamaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja lakiin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä olisi tuskin kuviteltavissa mitään yhteiskunnallista vapauttakaan.

Jo aikaa sitten ovat valtion tehtävät kaikissa länsimaissa tulleet niin laajoiksi, ettei niitä voida pitää yllä muuten kuin massiivisella velanotolla. Osa valtioista on kulkenut loppuun velkaantumisenkin tien, kun vapailla lainamarkkinoilla kukaan ei enää usko, että nämä valtiollisen kulutusjuhlan ylläpitäjät koskaan pystyisivät velkojaan takaisin maksamaan.

Myös Suomessa on alettu tulla siihen pisteeseen, jossa säästötoimenpiteiden tekemistä ei voi enää pitkään lykätä uutta velkaa ottamalla. Mutta saatiinko kehysriihessä todella päätettyä säästöistä valtion menoihin? No eipä nyt oikeastaan. Veroja kyllä kiristettiin reippaasti ja vähän uusiakin veroja keksittiin, mutta suurin osa “menoleikkauksista” on ainoastaan pidättäytymistä menojen kasvattamisesta.

Mutta mikä hullunkurisinta, likipitäen ainoat konkreettiset säästötoimenpiteet kohdistuvat – juurikin valtion välttämättömiin ydintehtäviin, oikeuslaitokseen ja armeijaan. Erityisesti tulilinjalla on Puolustusvoimat, jonka säästöistä ja varuskuntien lakkauttamisista hallitus on päättänyt jo aiemmin.

Minusta Puolustusvoimien ei tule olla poikkeus sikäli, että se ainoana hallinnonalana koko valtiossa olisi välttämättömien taloudellisten sopeutustoimien ulkopuolella. Varuskuntaverkostoa sietääkin karsia ja Puolustusvoimien toimintaa tehostaa, kunhan itse puolustuskyvystä ei tingitä. Mutta minusta Puolustusvoimien ei tule olla poikkeus myöskään sikäli, että se likipitäen ainoana alana koko valtiossa joutuu tiukkojen sopeutustoimenpiteiden kohteeksi.

Valtion tehtävien paisumisessa onkin siis saavutettu uusi piste. Julkisen sektorin rönsyistä, jotka aikanaan kasvoivat välttämättömien valtiollisten ydintehtävien rinnalle, onkin lopulta muodostunut itsetarkoitus, jonka koskemattomuutta kaikilta leikkaustoimenpiteiltä suojellaan kuristamalla niitä ainoita aloja, joilla valtion on välttämättä oltava läsnä – aloja, jotka ylipäätään mahdollistavat koko valtion olemassaolon.