Yhteistyöhön on kyettävä Halla-ahonkin kanssa
Hallitusyhteistyön katkaiseminen perussuomalaisten kanssa on nähdäkseni virhe. Nykyistä hallitusta muodostettaessa vuonna 2015 laadittiin kelpo hallitusohjelma, joka vastasi sisällöltään hyvin niihin uudistustarpeisiin, joita Suomella on. Kohtalaisen kokoomuslainenkin tuo ohjelma oli. Itse olisin mielelläni nähnyt sen kirjauksia noudatetun nykyistä täsmällisemminkin. Perussuomalaisten uudella puheenjohtajalla Jussi Halla-aholla ei olisi ollut vaikeuksia sitoutua kaksi vuotta sitten yhteisesti sovittuun ohjelmaan. Itse asiassa hän ei vaatinut siitä pilkkuakaan muutettavaksi. Silti yhteistyö Halla-ahon kanssa nähtiin niin mahdottomaksi, että mieluummin oltiin valmiita purkamaan nykyinen hallitusyhteistyö ja etsimään eduskunnasta uutta enemmistökoalitiota.
Lienee sinänsä kiistatonta, että Halla-ahon valinta perussuomalaisten johtoon lisäsi vaikeuskerrointa nykyisen hallituksen jatkolle. Tähän on useita syitä. On ensinnäkin epäselvää, missä määrin perussuomalaisten eduskuntaryhmä seisoo uuden puheenjohtajansa takana. Toisekseen tulevat ministerivalinnat herättivät perusteltujakin epäluuloja. Kolmannekseen Halla-ahon haluttomuus vastaanottaa itse ministerinsalkkua ja aikomus johtaa puoluettaan Brysselistä käsin olisivat käytännössä syöneet hallituksen toimintakykyä.
Silti kaikki muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia. Hallituspohjan täydentäminen on riskialtis yritys, joka saattaa epäonnistua ja johtaa ennenaikaisiin vaaleihin. Ennenaikaiset vaalit puolestaan merkitsisivät vireillä olevien uudistusten kariutumista ja poliittista ennustamattomuutta. Vaikka yritys onnistuisi, niin keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisdemokraattien hallituskoalitio toisi kovin ohuen parlamentaarisen enemmistön siinäkin tapauksessa, että mukaan liittyisi muutama loikkari perussuomalaisista.
Yhteistyötä Halla-ahon kanssa on vastustettu toinen toistaan hähmäisemmillä perusteilla. On kerrottu, että kyse on liberaalin demokratian puolustamisesta, ihmisarvon jakamattomuudesta ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista. Nämä voisivat olla argumentteja, jos Halla-aho olisi vaatinut jotain sellaista poliittista toimenpidettä, joka konkreettisesti murentaisi mainittuja arvoja. Tällaista en kuitenkaan ole havainnut.
Sinänsä Halla-aho on antanut vastustajiensa käsiin jokseenkin kaikki ne aseet, joilla häntä lyödään. Häneltä on esittää suoria sitaatteja, joissa hän kuulemma fantasioi väkivallalla ja ties millä. Asiayhteyksissään luettuina nämä kohusitaatit tosin näyttäytyvät usein kovin eri valossa. Silti on totta, että Halla-ahon takavuosien tekstit edustavat monilta osin suurta harkitsemattomuutta. Ironia on vaikea laji, eikä esimerkiksi filosofisempi fundeeraus ihmisarvon aksiomaattisuudesta ole poliitikolta kovin viisasta.
Mutta vaikka olettaisimme, että Halla-ahon sisimmät ajatukset olisivat silkkaa pimeyttä ja pahuutta, niin politiikassa ratkaisee viime kädessä tehtyjen päätösten sisältö ja poliitikkojen kyvykkyys sitoutua niihin. Halla-aholla olisi hänen oletetusta pahuudestaan huolimatta ollut halukkuutta sitoutua nykyiseen hallitusohjelmaan. On vaikea kuvitella nykyisestä eduskunnasta ilman perussuomalaisia löytyvän sellaista enemmistöä, joka kykenisi sopimaan nykyistä hallitusohjelmaa kokoomushenkisemmistä linjauksista.
Suomalaisen yhteiskunnan voima on perustunut sen kykyyn tasoittaa yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Suhteellinen vaalitapa ja monipuoluejärjestelmä ovat pakottaneet puolueet kompromisseihin ja yhteistyöhön yli aatteellisten rajojen. Kokoomus on kyennyt istumaan samassa hallituksessa myös Paavo Arhinmäen ja Ville Niinistön kanssa – ja hyvä niin – vaikka mainitut herrat ovat paljon kauempana kokoomuksen linjoista kuin markkinataloutta, tiukkaa talouskuria ja Nato-jäsenyyttä kannattava Halla-aho.
Ruotsissa on enemmän tai vähemmän irrationaalisin perustein julistettu yksi puolue pysyvästi hallituskelvottomaksi. Lopputuloksena on ollut kyseisen puolueen kannatuksen jatkuva kasvu ja tästä seurannut vaikea poliittinen pattitilanne, jossa toimintakykyisen enemmistöhallituksen kokoaminen on tullut yhä vaikeammaksi. Perussuomalaisten sulkeminen hallitusvastuun ulkopuolelle Halla-ahon tähden lisää valitettavasti riskiä samanlaiseen umpikujaan myös Suomessa.