Petteri Orpon ja Kai Mykkäsen toiminnasta

Kun kesäkuun puolivälissä oli käynyt ilmeiseksi, että Helsingin Sanomat oli vastoin kaikkea todistusaineistoa todella julkaisemassa minusta häväistysartikkelinsa, oli kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo minua kohtaan aluksi hyvin kannustava. Torstaina 16.6. hän kertoi minulle kieltäytyneensä HS:n haastattelupyynnöistä, ”kun ei ole mitään ”juttua” tai kommentoitavaa”. Hän tiesi hyvin, että kyse oli aivan sepitteellisistä tarinoista.

HS-jutun mukaisia juoruja oli kahta vuotta aiemmin levittänyt pari henkilöä, jotka puhuivat todistettavasti pötyä. Näiden Jodel-juorujen perusteella poliisi oli vuonna 2020 puhuttanut tiettyjä henkilöitä ja kirjannut heidän sanomansa ylös. Poliisi ei tuolloin selvittänyt väitteiden todenperäisyyttä eikä kysynyt esimerkiksi minulta mitään kommenttia niihin, koska mikään puhutuksissa sanottu ei poliisin näkökulmasta antanut aihetta asian tutkimiselle. Sittemmin noihin puhutuksiin on kuitenkin viitattu kuin poliisin selvittäminä tosiasioina.

Välittömästi HS-jutun julkaisun jälkeen pyrin blogissani osoittamaan sen keskeisten väitteiden paikkansapitämättömyyden ja epäuskottavuuden. Jostakin syystä vastineeni kuitenkin sivuutettiin kokoomusjohdossa eikä siihen viitattu mitenkään. Pj. Orpo antoi lehtijutun julkaisupäivänä haastatteluita, joissa hän kertoi puolueen ryhtyvän selvittämään, ”mistä kaikesta syytöksissä on kysymys”.

Mitään selvitystä ei silti koskaan tehty. Itse asiassa puoluejohto nimenomaisesti torjui kaikki yritykset selvittää asiaa. Yritin toistuvasti aina kesäkuusta jouluun asti sekä Orpolta että puoluesihteeri Kristiina Kokolta kysyä, mistä HS-väitteistä puolue halusi tarkemman selvityksen kuin mitä olin vastineessani ja muissa ulostuloissani jo julki tuonut. Näihin tiedusteluihin en kertaakaan saanut minkäänlaista vastausta. Mitä siis oikein tapahtui?

Jo HS-jutun julkaisupäivänä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen alkoi vaatia poliisitutkintaa ”toimistani”. Mykkäsen vaatimus oli ihan jo oikeuskäsitteellisestikin ennätyksellisen hämärä. Mykkäsen mukaan poliisitutkinnan ”kautta voitaisiin saada lisätietoja paitsi syyteharkintaa varten myös siitä, että meillä olisi viranomaisen tutkimaa tietoa pohjaksi arvioida, onko tässä moitittavaa käytöstä, joka ei ylitä rikoskynnystä.”

Mykkäsen ajatusketju oli erittäin sekava. Normaalistihan poliisi arvioi ensin, onko asiassa syytä epäillä rikosta. Jos on, niin sitten toimitetaan esitutkinta, jonka pohjalta arvioidaan, minne asti asia etenee. Mykkänen kuitenkin vaati ulostulossaan, että poliisi tutkisi ”toimiani” ilman rikosepäilyäkin ja keräisi aineistoa ”syyteharkintaan” – ja samalla ”viranomaisen tutkimaa tietoa” ihan yleisestikin käytöksestäni. Venäjällä poliisi saattaa Mykkäsen toivomalla tavalla toimiakin, mutta ei kyllä yhdessäkään länsimaassa.

Hämmentävintä oli se, että Mykkäsen oikeudellinen käsitesekasotku ei jäänyt hänen yksityisajattelukseen, vaan siihen yhtyi myös kokoomuksen puoluejohto. Kokoomus keksikin puolueena vaatia, että poliisi arvioisi uudelleen sen vuoden 2020 johtopäätöksensä, ettei minusta levitettyjen jodeljuorujen pohjalta tehdyissä puhutuksissa ollut ilmennyt mitään sellaista, mikä olisi antanut aihetta edes esitutkinnan käynnistämiseen.

Tapaus oli täysin ainutlaatuinen: poliittinen puolue ilmaisi tyytymättömyytensä poliisin johtopäätökseen ja pyysi arvioimaan sen uudelleen. Poliisi tietysti torjui tällaisen oikeusvaltiolle täysin vieraan esityksen ja totesi kesäkuussa antamassaan päätöksessä, että asiassa ”ei ole tullut esille mitään sellaista, minkä perusteella uudelleenarviointia tarvittaisiin”.

Mitään selvityksiä tekemättä puolue- ja eduskuntaryhmän johto Mykkäsen suulla kuitenkin ilmoittivat minulle kaksi päivää HS-jutun julkaisun jälkeen, että minun olisi joko erottava kaikista kokoomustehtävistäni itse tai vaihtoehtoisesti minut erotettaisiin niistä. Niin kertakaikkisen epäoikeudenmukainen kuin vaatimus olikin, päätin suostua eroamaan itse. Katsoin, että asian äänestyttäminen olisi vain vaikeuttanut asemaani. Lisäksi arvelin, että omatoimisella eroamisella vähentäisin myös Mykkäsen ja Orpon tarvetta julkiselle lyömiselleni.

Kävi kuitenkin juuri päinvastoin. Eroni jälkeen nämä kaksi jatkoivat lyömistäni vain entistä pidäkkeettömämmin. Orpo sanoi lehdistölle, että ”se, mitä on tapahtunut, se on järkyttävää eikä hyväksyttävää. Eduskuntaryhmä ja puolueyhteisö tuomitsevat tapahtuneen täysin”. Väitteet, joiden todenperäisyyden Orpo kahta päivää aiemmin oli sanonut selvittävänsä, olivatkin nyt ilman mitään selvitystä muuttuneet tapahtuneiksi tosiasioiksi.

Mykkänen meni kommenteissaan vielä Orpoakin pidemmälle. Hän totesi A-Studion haastattelussa, että ”jokaisella maailman ihmisellä on toki aina mahdollisuus, uskon niin, palauttaa luottamus ihmisyyteensä, ihmisenä toimimiseen, myöskin yhteiskunnan jäsenenä toimimiseen ja poliitikkonakin toimimiseen, mutta se on nyt sitten tulevaisuuden asia, miten se tapahtuu.” Olin siis HS-jutun johdosta menettänyt Mykkäsen mukaan jo luottamuksen ihmisyyteenikin ja yhteiskunnan jäsenenä toimimiseen, eikä niiden palauttaminen ilmeisesti ollut näköpiirissä.

Mykkänen sai lopulta toivomansa minuun kohdistuneen poliisitutkinnan, kun eräs HS:lle hyvin mielikuvituksellisia väitteitä esittänyt henkilö keksi HS-jutun julkaisun jälkeen esittää minusta poliisille vieläkin törkeämpiä väitteitä. Kyseinen tutkinta pysähtyi joulukuussa syyttäjän pöydälle, kun jutun asianomistajan kertomus oli selvästi ristiriidassa todistusaineiston kanssa. Syyttäjän ratkaisussa ei siis ollut kyse näytön puutteesta vaan siitä, että esitetty näyttö tuki nimenomaisesti minun kertomaani ja puhui asianomistajaa vastaan.

Tapauksessa kävi siis kaiken kaikkiaan niin, että kokoomusjohto julisti minulle HS-jutun perusteella välittömän tuomionsa, joka astui heti voimaan. Tuomiota ei ole harkittu uudelleen, vaikka syyttäjä teki minun osaltani syyttämättäjättämispäätöksen ja vaikka poliisi päinvastoin käynnisti HS-jutussa esitettyihin väitteisiin liittyen esitutkinnan, jossa jutun kirjoittajia ja keskeisiä siihen haastateltuja henkilöitä epäillään mm. törkeästä kunnianloukkauksesta.

Kun HS-juttu julkaistiin, kokoomusjohto järjesti eduskunnassa teatraalisen tiedotustilaisuuden, jossa ei sanoja säästelty minua leimattaessa. Television ajankohtaisohjelmiinkin mentiin asiaa kommentoimaan, ja niissä annettujen lausuntojen hurjuus oli omaa luokkaansa.

Mutta kun poliisi päätti aloittaa HS-jutun laatijoihin kohdistuvan esitutkinnan, Mykkänen kommentoi asiaa vain niukkasanaisesti tekstiviestillä. Kun minuun kohdistunut tutkinta pysähtyi syyttäjän pöydälle todistusaineiston ollessa puolellani, Mykkänen kommentoi yhtä niukkasanaisesti tekstiviestillä. Molemmissa tekstiviesteissä sisältö oli sama: kokoomuksen kesäteatterin linjauksiin ei olisi luvassa muutosta. Orpo ei ottanut asiassa Mykkäsenkään vertaa johtajuutta.

Jokainen arvioikoon itse Mykkäsen ja Orpon toimintaa tapauksen käsittelyssä. Heidän motiiveistaan voi myös esittää valistuneita arvauksia, ja joku taitava toimittaja voisi heiltä niistä kysyäkin.

Kun nyt näyttää ilmeiseltä, ettei kokoomuksesta puolueena löydy riittävästi väkeä näitä sen johdon linjauksia kyseenalaistamaan, niin luonnollista toki on, että itsekin osaan asiasta omat johtopäätökseni vetää.