Eroan kokoomuksen jäsenyydestä

Täytän tänään 37 vuotta. Tällä päivämäärällä olen myös kirjautunut kokoomuksen jäsensivustolle ja ilmoittanut siellä eroavani puolueen jäsenyydestä. Päätös on luonnollisestikin erittäin iso ja raskas; ehdinhän olla puolueen jäsen yli 20 vuotta. Se on enemmän kuin puolet tähänastisesta elämästäni.

Raskaaksi päätöksen tekee montakin seikkaa. Runsaaseen 20 vuoteen sisältyy paljon työtä, josta osa on eroni myötä tunnustettava tuloksettomaksi. Noihin vuosikymmeniin sisältyy myös valtavasti moninaisia ihmissuhteita, joista ainakin osaan eroni epäilemättä jollakin tavalla vaikuttaa. Lisäksi kaksi vuosikymmentä tiettyjen puoluetunnusten alla on epäilemättä muovannut myös identiteettiäni ja itseymmärrystäni. Noista tunnuksista luopuminen tekee kipeää.

On silti monia tekijöitä, jotka myös helpottavat tämän ratkaisun tekemistä. Minulle puolue ei ole koskaan ollut päämäärä itsessään, vaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Kun minulle on tehty mahdottomaksi vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon kokoomuksen kautta, pettäisin minuun poliitikkona luottaneet ihmiset, jos tästä huolimatta jäisin kokoomuksen vangiksi.

Kesäkuussa minut pakotettiin eroamaan kaikista sellaisista tehtävistäni, joista kokoomus olisi minut tarvittaessa voinut myös erottaa. Syynä oli HS:n minusta laatima häväistysartikkeli. Näin tapahtui siitä huolimatta, että heti kättelyssä osoitin lehtijutun keskeisimmät väitteet epätosiksi. Mikään myöhempikään faktojen julkistaminen ei ole saanut kokoomusjohtoa peruuttamaan päätöksestään; ei myöskään se, että poliisilla on käynnissä rikostutkinta, jossa HS-jutun luojia epäillään mm. törkeästä kunnianloukkauksesta.

Kun liityin kokoomuksen jäseneksi vuonna 2002, keskeisiä syitä valinnalleni oli se, että kokoomukselle totuus tuntui olevan tärkeämpää kuin mielikuvat. Se oli puolue, joka vaikutti pitäytyvän faktoissa silloinkin, kun niiden julkilausumisen johdosta sitä saatettiin lyödä moninaisilla leimakirveillä. Se oli tuolloin minulle edelleen se luotettava Sauli Niinistön puolue, vaikka puheenjohtaja olikin ehtinyt jo vaihtua.

Tuollainen puolue kokoomus ei ole ollut enää ainakaan 17 vuoteen. Jo Jyrki Kataisen ja Taru Tujusen kaudella kokoomuksesta tuli puolue, jolle mielikuvat olivat kaikki kaikessa ja tosiasiat joko toissijaisia tai kokonaan vailla merkitystä. Tätä tuskailin jo kauan ennen valintaani kansanedustajaksi, mutta valitettavasti puolueen linja ei sittemminkään ole tuosta sanottavasti rehellisemmäksi muuttunut.

Tämä nykyisen kokoomuspolitiikan mielikuvavetoinen perusolemus on keskeisesti vaikuttanut myös siihen, miten se on suhtautunut minuun HS-häväistysjutun julkaisun jälkeen. Kokoomusjohto on ollut täysin välinpitämätön sen suhteen, mikä asiassa on totuus. Jos Rydman on potentiaalinen mielikuvariski puolueelle, Rydman joutaa mennä, olivat faktat mitä tahansa.

Kokoomusjohdon sitkeälle halulle pitää minut ulkona ja estää eduskuntavaaliehdokkuuteni on silti epäilemättä muitakin syitä kuin tosiasioista piittaamaton mielikuvapolitikointi. Osalle puoluejohtoa olen ollut epätoivottu ja hankala henkilö jo kauan ennen HS:n lokajutun julkaisua. Lehtijuttu oli kaivattu tilaisuus, joka haluttiin hyödyntää täysimääräisesti, vaikkei siinä esitettyjen väitteiden todenperäisyyteen todennäköisesti uskottu itsekään.

Tiedän ison joukon kokoomuksen kenttäväkeä olleen yhteydessä kokoomusjohtoon ja pyytäneen siltä kesäkuisen linjauksen pyörtämistä. Olen kaikesta tästä hyvin kiitollinen ja otettu. Valitettavasti on ilmeistä, etteivät nuo vetoomukset ole tuottaneet tulosta eivätkä tule sitä myöhemminkään tuottamaan. Johtokaksikko Kai Mykkänen ja Petteri Orpo ovat kantansa lukinneet, eikä eduskuntaryhmästä löydy riittävän rohkeaa väkeä heidän kantaansa uhmaamaan.

On lisäksi niinkin, että vallitsevissa olosuhteissa paluuni kokoomuksen eduskuntaryhmän jäseneksi tuskin onnistuisi kunnolla siinäkään tapauksessa, että vastoin kaikkea todennäköisyyttä kenttäväen raivo saisi vielä kokoomusjohdon pyörtämään päätöksensä. Päätyisin osaksi ryhmää, jossa johto ei enää edes esitä suhtautuvansa minuun muutoin kuin äärimmäisen nuivasti ja jossa potentiaalisilta ryhmän sisäisiltä tukijoiltanikaan ei löydy riittävästi kanttia asiansa puolesta toimimiseen.

Olennaista on sekin, että aika loppuu kesken. Eduskuntavaalien ennakkoäänestys alkaa jo 2,5 kuukauden päästä ja puolueiden ehdokasasettelu on aivan loppusuoralla. Tämän tietävät myös Orpo ja Mykkänen. Heidän pyrkimyksenään on vetkuttaa asiaa niin pitkään, että hiekka tiimalasissa valuu loppuun eikä asialle enää voi eikä tarvitse tehdä mitään. Siksi koko asiaa ei ”toistaiseksi” oteta edes käsittelyyn.

Sinänsä Mykkäsen ja Orpon toiminnasta Rydman-kysymyksen suhteen ei ole syytä yllättyä, koska se on täysin linjassa kaiken heidän muunkin poliittisen toimintansa kanssa. Vähäisen, olemattoman tai väärän tiedon pohjalta ollaan julkisuuspisteiden toivossa valmiita tekemään reippaitakin johtopäätöksiä, mutta jos kysymys osoittautuu ennakoitua mutkikkaammaksi, niin sitten asiaan reagoidaan ns. äänestämällä tyhjää. Kuvitelkaapa muuten kokoomus pääministeripuolueeksi nykyjohdollaan.

Ehkä joku on kuvitellut, että minä vain bluffaan. Sellainen ei kuitenkaan kuulu keinovalikoimaani. Kun olen sanonut, että olen ehdolla kevään eduskuntavaaleissa Helsingin vaalipiirissä riippumatta kokoomuksen kannasta asiaan, olen myös tarkoittanut sitä. Pidän kiinni siitä, mitä sanon. Olen ehdolla, mutta en kokoomuksen ehdokkaana.