Liityn perussuomalaisiin

Kun runsaat kaksi vuosikymmentä sitten helsinkiläisenä lukiolaisena pohdin minulle sopivinta puoluetta yhteiskunnallisen vaikuttamistyön kanavaksi, ei uskottavia vaihtoehtoja ollut käytännössä kuin yksi. Tietysti se oli kokoomus. Perussuomalaiset tuskin olisi puolueena tullut edes mieleeni – tuo tuolloinen yhden kansanedustajan ryhmä näyttäytyi minulle lähinnä taantuvana Veikko Vennamon perinneyhdistyksenä.

Tapaus kuvastaa kokoomuksen vielä noihin aikoihin jotakuinkin täydellistä monopoliasemaa isojen kaupunkien oikeistolaisesti ajattelevista äänestäjistä. Tuo monopoliasema oli jatkunut jo vuosikymmenten ajan – ja valitettavasti vaikuttanut myös kokoomuksen poliittiseen linjaan niiden halki. Puolue oli omaksunut tavan vetää poliittisen linjansa niin vasemmalle kuin vain kehtasi, koska puolueen oikealla puolella kilpailua äänistä ei kuitenkaan ollut. (Tästä yleislinjasta oikeastaan vain Sauli Niinistön puheenjohtajakausi muodosti poikkeuksen.)

Sittemmin suomalainen puoluekenttä on kuitenkin kokenut rajun muutoksen. Perussuomalaiset on vakiinnuttanut asemansa yhtenä maan suurimmista puolueista. Samalla se on puolueena myös muuttunut valtavasti. Etenkin vuodesta 2017 alkaen se on ollut yhä vähemmän vennamolainen populistiryhmä ja yhä enemmän moderni eurooppalainen oikeistopuolue, jollaisia käytännössä kaikissa Euroopan maissa on noussut haastamaan äänestäjistään vieraantuneita vanhoja porvaripuolueita.

Jos viimeisten viiden vuoden aikana olisin ollut se sama 16-vuotias lukiolainen kuin vuonna 2002, en todennäköisesti olisi valinnut kokoomusta. Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran puolue olisi luultavasti ollut minulle paljon luontevampi valinta kuin Petteri Orpon ja Kai Mykkäsen kokoomus. Mutta kun kerran olen jotain tullut valinneeksi, en siitä helposti luovu. Olen luonteeltani sitoutuja enkä vilkuile sivuille.

Nytkään en luopunut kokoomuksesta helposti enkä edes omasta tahdostani. Mutta kun sen oven puolueen nykyjohto minulta sulki, ei ollut enää vaikeaa tehdä sitä valintaa, jonka todennäköisesti olisin muutoinkin tehnyt, jollei minulla olisi ollut jo pitkää aiempaa taustaa toisessa puolueessa. Liityn siis nyt perussuomalaisten jäseneksi ja olen sen listoilta ehdolla tämän kevään eduskuntavaaleissa Helsingin vaalipiirissä.

Poliittisesti perussuomalaiset on kehittynyt yhä enemmän sellaisen puolueen suuntaan, jollaista kaltaiseni oikeistolaisen on luontevaa äänestää. Siitä on tullut yhä enemmän markkinatalouspuolue historiallisen sosiaalipopulisminsa sijaan. Se on jättänyt taakseen tunnepitoisen EU-vastaisuuden ja vaihtanut sen älylliseen EU-kritiikkiin, jollaista usein kaipaa myös kaltaiseni EU-jäsenyyteemme sinänsä myönteisesti suhtautuva oikeistolainen. Lisäksi perussuomalaisista on tullut tukevasti Nato-myönteinen puolue, joten aiemmat ulko- ja turvallisuuspoliittiset esteeni puolueen tukemiselle ovat nekin nyttemmin väistyneet.

Sitten tulevat tietysti nämä identiteettikysymykset. Monelle porvariäänestäjälle voi historiallisista syistä olla helpompaa äänestää kokoomusta kuin perussuomalaisia, vaikka perussuomalaisten ajama politiikka tosiasiallisesti vastaisikin tällaisen äänestäjän arvoja ja intressejä paljon kokoomuksen mykkäsläistä linjaa paremmin. Toisaalta juuri tästä syystä tunnettujen kokoomuslaisten siirtyminen perussuomalaisiin voi muuttaa porvariäänestäjien puoluevalintoja paljon enemmän kuin mitä vielä on osattu ennakoida.

Kun Juhana Vartiainen vuonna 2015 siirtyi SDP:stä kokoomukseen, hän totesi, että puoluevaihdoksestaan huolimatta hän on ajattelultaan yhä pohjoismainen sosialidemokraatti. Hän vain koki, että pystyi edistämään sosialidemokraattista politiikkaa paremmin nykyisen kokoomuksen kuin SDP:n kautta. Hänen lausunnossaan saattoi olla enemmän totuutta kuin mitä hän itsekään tarkoitti.

Myöskään minun ajatukseni eivät ole muuttuneet mihinkään, vaikka siirrynkin perussuomalaisten riveihin. Liioin ei ole muuttunut luonteeni tai persoonallisuuteni. Jos Vartiainen on edelleen mieleltään pohjoismainen sosialidemokraatti, niin minä olen edelleenkin mieleltäni se sama svinhufvudilainen kokoomuslainen kuin tähänkin asti. Puoluekenttä on vain elänyt siinä määrin paljon, että svinhufvudilaisten ihanteiden toteuttaminen onnistuu nykyisin paremmin perussuomalaisten kuin kokoomuksen kautta.

Moni tietysti kysyy, että eikös siellä perussuomalaisissa ole vähän erikoistakin väkeä mukana. No kyllä on. Mutta niin on myös kokoomuksessa ja kaikissa muissakin puolueissa. Perussuomalaisten erityiseksi ansioksi on kuitenkin luettava se, että johtoonsa puolue on suhteellisen järjestelmällisesti onnistunut valitsemaan oman joukkonsa lahjakkaimmat ja taitavimmat edustajat. Tämän suhteen puolue erottuu kokoomuksesta selvästi edukseen.

Olennaista on havaita sekin, että perussuomalaisilla on Helsingissä erinomaisen hyvä ehdokaslista aina Jussi Halla-ahosta alkaen. Äänestämällä tulevissa vaaleissa perussuomalaisia Helsingissä voi siis huoletta luottaa siihen, että äänellään saa hyvinkin ”rydmanilaista” politiikkaa. Kokoomuksen ehdokaslista Helsingissä taas on jo niin monenkirjava, että on ihan arpapeliä, millaista linjaa edustavan poliitikon valintaa kokoomukselle annettu ääni lopulta hyödyttää.

Silti kehotan äänestämään perussuomalaisia ehdokkaita muuallakin kuin Helsingissä. Sanna Marinin punavihreästä hallituksesta täytyy kevään eduskuntavaaleissa päästä eroon, mutta tilanne ei muutu yhtään nykyistä paremmaksi, jos saamme sen tilalle Marinin tai Orpon sinipunahallituksen. Mainitut puoluejohtajat nimittäin kyllä valitsevat toisensa, jos vaalituloksen perusteella sen suinkin vain voivat tehdä. Ainoan todellisen muutoksen Suomen suuntaan voi tuoda se, että Riikka Purran perussuomalaiset menestyy vaaleissa niin hyvin, ettei sitä voida hallitusneuvotteluissa ohittaa.