Edistyksellisyydestä ja taantumuksesta

Tieteellisen sosialismin luoja, filosofi Karl Marx, katsoi historian kulkevan vääjäämättä tiettyyn suuntaan. Dialektisella varmuudella yhteiskunnat kehittyisivät feodaalisista yhteiskunnista kapitalistisiksi, kapitalistisista sosialistiksi ja sosialistisista kommunistisiksi. Kapitalismi oli kyllä Marxin mielestä edistyksellistä aiempiin taloushistorian vaiheisiin nähden, mutta taantumuksellista edistykselliseen sosialismiin verrattuna.

Moderni sosialismi tulisi siis voittamaan vanhoillisen kapitalismin joka tapauksessa. Kaikki yritykset kääntää kehityksen kulkua olisivat pelkkää kuolevan kapitalismin epätoivoista puolustustaistelua ja tuomittuja epäonnistumaan. Marx perusteli näkemyksensä materialistisen dialektiikan ja luokkataistelun käsittein. 1800-luvulla tapahtunut teollistuminen, kaupungistuminen ja uudenaikaisen kapitalismin synty johtivat korostettuun luokkapolarisaatioon ja pääomien keskittymiseen. Tämä kehitys purkautuisi väistämättä ennen pitkää työväenluokan vallankumouksena.

Marxin väitteet eivät olleet tyhjästä temmattuja, vaikka hän monia fataaleja virheitä historianfilosofiassaan tekikin. Jos Marxin aikainen yhteiskunnallinen kehitys ja luokkaristiriidat olisivat jatkuneet samansuuntaisina vuosikymmeniä tai vuosisatoja, olisi teollisuusmaissa ehkä nähtykin sosialistisia vallankumouksia. Historian ennustaminen ei kuitenkaan onnistu siten, että oman aikamme kehityssuuntien oletetaan jatkuvan samanlaisina vastaisuudessakin. Keksinnän ja uusien innovaatioiden logiikka ei ole ennustettavissa. Vaikka pitäytyisimme Marxin tapaan pelkästään dialektiikan käsitteissä, saattaa teesille syntyvä antiteesi olla täysin ennalta-arvaamaton, synteesistä puhumattakaan.

Marxin historiaennustukset eivät käyneet toteen. Marx ei ilmeisesti aavistanut, että edustuksellisella demokratialla ja markkinataloudella oli huomattava kyky uudistua ja korjata omia virheitään, mitä itse asiassa tapahtui jo Marxin omana elinaikanakin. Työväenluokan elintaso oli Euroopassa jo merkittävästi korkeammalla tasolla Marxin kuollessa kuin mitä se oli ollut silloin, kun hän oli aloittanut materialistisen historianfilosofiansa luonnin. Sosialistisia vallankumouksia kyllä nähtiin – mutta ei suinkaan teollisuusmaissa, vaan puolifeodaalisissa Venäjän ja Kiinan keisarikunnissa sekä Latinalaisen Amerikan maissa.

Kun amerikkalainen filosofi Francis Fukuyama Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kirjoitti teoksen The End of History and the Last Man, kääntyi marxilainen historianfilosofinen determinismi oikeastaan vain liberalistis-demokraattiseen muotoon. Fukuyama tulkitsi historiaa liberaalin demokratian ja markkinatalouden vääjäämättömänä ja loputtomana voittokulkuna. Viimeaikainen kehitys on saanut kuitenkin myös Fukuyaman suhteellistamaan omaa ehdottomuuttaan kysymyksen suhteen; Fukuyama on myöntänyt, että liberaali demokratia saattaa sittenkin kohdata tulevaisuudessa myös vakavia uhkia.

Itse olen täysin vakuuttunut siitä, ettei ihmiskunnan historialla ole mitään vääjäämätöntä kehityksellistä suuntaa. Vielä tänään joku saattaa tehdä keksinnön, joka muuttaa jo lähihistoriaamme tavalla, jota emme vielä eilen osanneet aavistaakaan ja joka tekee aiemmat yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut irrelevanteiksi. Vaikka asiat tämän päivän kokemusten valossa näyttäisivät vääjäämättä etenevän yhteen suuntaan, ei se ole mikään tae siitä, etteikö suunta saattaisi nopeastikin vaihtua myös aivan toiseksi.

Älykkään ihmisen tulisi tästä vetää se johtopäätös, että asioiden, ajatusten tai ilmiöiden leimaaminen lähtökohtaisesti edistyksellisiksi tai taantumuksellisiksi on vaarallista. Ihmiset voivat olla halukkaita tai haluttomia uudistuksiin, mutta mikään ei takaa sitä, että uudistus todella luo edistystä. Rooman valtakunnan hajoaminen ja kansainvaellukset loivat Eurooppaan pitkän sivistyksellisen ja kulttuurisen taantumakauden. Ranskan ja Venäjän vallankumouksissa etabloitunut sääty-yhteiskunta kumottiin, mutta niiden tilalle luotiin terroriin ja ennenkuulumattomaan hirmuvaltaan perustuvia järjestelmiä.

Lisäksi on huomattava, että sinänsä edistykselliseksikin luonnehdittava kehitys saattaa yhdeltä osin merkitä edistystä, mutta toiselta suunnalta taantumista. Musiikinhistoriassa tasavireisen viritysjärjestelmän omaksuminen merkitsi osaltaan toki edistystä, mutta samalla myös sävellajien yksilöllisyyden vähentymistä. Klassismi merkitsi tyylikautena esityskäytännöllisiä edistysaskeleita, mutta samalla esimerkiksi kontrapunktitaidon heikkenemistä. Basso continuo -säestyksestä luopuminen merkitsi säestyskäytäntöjen monipuolistumista, mutta samalla improvisointitaidon harvinaistumista. Kastraattitenoreista luopuminen oli inhimillinen voitto, mutta musiikinhistoriallisesti korvaamaton menetys. Enkä usko tarvitsevani kovinkaan paljon aikaa löytääkseni joukon ihmisiä, jotka pitävät sanokaamme 1800-luvun musiikkia pääsääntöisesti parempana kuin niin sanottua modernia musiikkia.

Siirtyäksemme metafysiikasta lähemmäs käytäntöä: kun arvioimme poliittisia ilmiöitä, ajatuksia ja tavoitteita, tulisi niitä arvottaa vain niistä itsestään lähtien, ei sen mukaan, tukevatko ne vallitsevia kehityssuuntia vai eivät. Kokoomuksen Tuure Junnilaa pidettiin omana aikanaan taantumuksellisista taantumuksellisimpana, kun hän johdonmukaisesti vastusti Neuvostoliittoa ja suomettumista. Nykyään hänet on kuitenkin rehabilitoitu ja todettu yhdeksi aikansa rohkeimmista totuudenpuhujista – ja sitä paitsi hänen ajatuksistaan on monella tapaa tullut valtavirtaa. Nykyään taantumuksellisina pidetään pikemminkin hänen vastustajiaan.

Väitänkin, että innokkaimmin taantumuksen ja vanhoillisuuden leimakirveitä heiluttelevat ne, jotka pelkäävät, ettei tulevaisuus olekaan sellainen, jollaiseksi he sen nykyisyyden pohjalta toivoisivat kehittyvän. Näiden ihmisten ajatuksille on uhka, että kehitys kääntyisi toisen suuntaiseksi, jolloin heidän omat edistyksellisinä pitämänsä ajatukset joutuisivat vanhoillisina tai vähintäänkin epäonnistuneina tuomituiksi.

Se, joka todella haluaa olla uudistusmielinen ja ennakkoluuloton, pikemminkin ravistelee vallitsevaa konsensusta kuin hymistelee sen mukana. Todellinen taantumus piilee vaihtoehdottomassa ja poliittisesti korrektissa samanhenkisyydessä. Uudistaminen merkitsee sitä, että uskalletaan tarvittaessa kyseenalaistaa sellaiset asiat, joita vallitsevasti pidetään edistyksellisinä, samoin kuin valmiutta tunnustaa se, että joskus taantumuksellisina hylätyt ajatukset saattavatkin osoittautua myöhemmin mitä edistyksellisimmiksi. Rakentajien taannoin hylkäämästä kivestä saattaa lopulta hyvinkin olla kulmakiveksi.