Markkinatalous valtiollisen dirlandaan sijaiskärsijänä

On muodostunut jo tavaksi, että aina kun taloudessa ilmenee jokin häiriötekijä, poliitikot vasemmalla ja enenevässä määrin vähän oikeallakin alkavat syyttää siitä “hallitsemattomia markkinavoimia”. Nuo diaboliset pimeyden voimat kun ahneuksissaan tuntuvat vievän hyvinvoinnin ihmisten valtioista. Viimeksi tämänkaltaista kieltä käytti SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma vaatiessaan pankkeja vastuuseen Kreikan kriisistä.

Samanlaista puhetta kuultiin kiivaimmillaan loppuvuodesta 2008, kun maailmantalous aloitti syöksynsä nykyiseen taantumaan. Innokkaimmat julistivat tuolloin ja myöhemminkin markkinatalouden kukistuneen samoin kuin sosialismin parikymmentä vuotta aiemmin. Olipa sellaisiakin puheenvuoroja, joissa tästä ajatuksesta tunnuttiin saatavan suorastaan jonkinlaista nihilististä tyydytystä.

Harva viitsi kiinnittää huomiota siihen, että talouden syöksykierteen alkamiseen oli paljon enemmän vaikuttanut valtiollinen interventio kuin markkinatalous itsessään. Puhtaassa markkinataloudessa pankki ei suinkaan lainaa rahaa maksukyvyttömälle, mutta Yhdysvalloissa poliittinen johto laati nimenomaisesti ohjelmia tällaisten lainojen antamiseksi “sosiaalisista syistä”.

Asuntokuplan puhjetessa tästä markkinatalouden vastaisesta lainapolitiikasta maksettiin kova hinta – tai oikeammin: otettiin ympäri maailmaa lisää valtiollista velkaa ongelman selättämiseksi; maksun aika on edelleenkin vasta edessä ja se tulee kestämään vuosikymmeniä. Kovin surullista kuitenkin on, että tästä valtiojohtoisesta markkinoiden sekoittamisesta syytettiin nimenomaan markkinoita itseään.

Sama järjenvastainen retoriikka on ollut Kreikan kohdalla jälleen käytössä. Kreikan valtion väärenneltyä vuosikausia (vuosikymmeniä?) taloutensa tunnuslukuja, paisuttaessaan valtion budjettia, kieltäytyessään taloutensa uudistamisesta ja pitäessään yllä massiivista valtiollisten monopolien armadaa, on kupla vihdoin puhjennut. Mutta jos poliitikkojen puheita olisi uskominen, tulisi tästäkin syyttää vain mystisiä, pimeitä markkinavoimia.

Milloin huomataan, että Kreikan kriisissä on kyse nimenomaisesti valtiollisesta dirlandaasta ja julkisesta kulutusjuhlasta eikä suinkaan markkinataloudesta? Kuka viitsisi kertoa sen äänestäjille? Ilmeisesti poliitikkojen on helppoa sälyttää vastuu persoonattomien markkinavoimien niskaan sen sijaan, että kiinnittäisivät huomiota omaan toimintaansa talouskriisien aiheuttajina ja pahentajina.

Kreikassa valtio on elänyt pitkään yli varojensa. Poliitikkojen turvatessa omaa valtaansa on annettu vastuuttomia vaalilupauksia ja lunastettu niitä kasvattamalla jatkuvasti valtion velkaa. Julkisella sektorilla ei ole uskallettu tehdä uudistuksia, vaan sosialistisen syöttöjärjestelmän on annettu paisua loputtomasti. Nyt seinä tuli viimein vastaan, mutta markkinatalous ei ole syypää: syyllinen on vastuuttomasti hoidettu valtiontalous.

Kreikka on ääriesimerkki siitä, millaiseen katastrofiin sellainen politiikka lopulta johtaa, jossa vaalit merkitsevät kilpalaulantaa siitä, kuka lupaa eniten hyvää kaikille. Kreikan syöksi alas poliittinen kulttuuri, jossa vaikeita uudistuksia siirrettiin loputtomasti eteenpäin, jotta omaa valta-asemaa ei tarvitsisi epäsuosittujen päätösten vuoksi vaaleissa menettää.

Mutta Kreikka ei ole erillistapaus, vaan pienemmässä mittakaavassa aivan samanlaisia ilmiöitä on olemassa kaikissa länsimaissa. Suomi ei ole poikkeus. Toivottavasti otamme opiksemme oman valtiontaloutemme hoidossa siitä, mihin Kreikan tie lopulta johtaa – emmekä yritä väistellä vastuutamme tekemällä markkinataloudesta poliitikkojen virheiden sijaiskärsijää.