EU-jäsenyys on edelleen kansallinen etumme

Euroopan unioni ei tällä hetkellä varmastikaan nauti kovin laajaa kannatusta kansalaisten keskuudessa. Eikä aiheetta. Omat taloutensa sössineiden valtioiden tukeminen yhteisesti on nostattanut oikeutettua tyytymättömyyttä. Kun on ajoittain näyttänyt vieläpä siltä, että yhteinen valuuttammekin on vaarassa kaatua, on tyytymättömyys yltynyt entistä suuremmaksi.

Vaikka tyytymättömyys on oikeutettua, on surullista, mikäli se johtaa yleiseen vihamielisyyteen Euroopan yhdentymistä kohtaan. Euroopan unionissa on moni asia ollut vialla jo kauan ennen nykyistä talouskriisiäkin – alkaen tehottomasta päätöksenteosta ja järjenvastaisesta byrokratiasta – mutta se ei poista sitä, että Euroopan yhdentymiselle sinänsä on hankala nähdä parempiakaan vaihtoehtoja.

Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin Euroopan kansainvälispoliittisen vaikutusvallan vähenemisestä ja sen mahdollisista seurauksista. Sata vuotta sitten liki kaikki eurooppalaiset valtiot hallitsivat suuria maa-alueita myös Euroopan ulkopuolella. Nykyisin suurimmatkin eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat niin pieniä tekijöitä, etteivät ne yksinään pärjää esimerkiksi Kaukoidän nouseville talouksille.

Jotta eurooppalaiset kansat pärjäisivät kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa, on niiden etsittävä liittolaisia. Erityisen akuutti tämä tarve on Suomen kaltaiselle pienelle maalle. Pienuutemme vuoksi olemme läpi historiamme olleet jatkuvasti muuttuvan maailmanpolitiikan armoilla. Puhuttiin sitten itsenäistymisen ajoista, sotavuosista tai kylmästä sodasta, joudumme huomaamaan, että Suomi on aina joutunut suurvaltasuhdanteiden armoille. Sitkeä puolustustahto on auttanut, mutta helppoa se ei ole ollut.

Euroopan unionin jäsenyys oli Suomelle turvallisuuspoliittisesti erinomainen voitto. Pääsimme pois Neuvostoliiton/Venäjän etupiiristä osaksi demokraattisten eurooppalaisten valtioiden yhteisöä, jonka päätöksentekoon saamme itse osallistua. Vaikka kuinka olisimme tyytymättömiä unionin nykyiseen toimintaan, ei meidän tulisi unohtaa tätä ratkaisevan tärkeää näkökulmaa asiaan.

Kaikkien euroskeptikoiden tulisi tiedostaa, että emme suinkaan voi valita maksimaalisen itsenäisyyden ja yhtenäisen Euroopan välillä. Kyse on valinnasta sen välillä, päättävätkö Euroopan asioista eurooppalaiset itse vai Euroopan ulkopuoliset suurvallat. EU:n hajoaminen merkitsisi esimerkiksi Itä-Euroopassa – ja myös Suomessa – aktiivista suurvaltapolitiikkaa harjoittavan Venäjän vaikutusvallan kasvua, ei suinkaan oman itsemääräämisoikeutemme voimistumista. Tämän vuoksi valitsen mieluummin yhdentyvän Euroopan.

Mutta on silti totta, että nykyisellään Euroopan unioni ei toimi kovinkaan hyvin. Se on institutionaalisesti sekava, tehoton ja byrokraattinen, eikä sen yhdentyminen ole toteutunut järkevästi. Kun Euroopan unionin olemassaolon oikeutus ja välttämättömyys syntyy ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspoliittista seikoista, on onnetonta, että juuri näillä sektoreilla yhdentyminen on ollut kaikkein hitainta ja puutteellisinta.

Nykyinen Euroopan unioni on monella tapaa varsin muotopuoli kansainvälinen toimija. Tämä tulee esille parhaiten vertaamalla sitä Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain osavaltioilla ei ole itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, vaan niistä päätetään liittovaltiotasolla. Vastaavasti osavaltioilla on Yhdysvalloissa laaja itsehallinto omiin sisäisiin asioihinsa. Kärjistäen voi sanoa, että Euroopan unioni toimii juuri päinvastoin: ulkopolitiikka on jäänyt jäsenvaltioiden hoidettavaksi, kun taas unionitasolla askaroidaan monien sellaisten kysymysten parissa, jotka tulisivat paremmin hoidetuiksi kansallisella tasolla.

Eduksi olisi, jos pääsisimme Eurooppa-poliittisessa keskustelussa eroon niin maailmanpolitiikan realiteetit unohtavasta eurovastaisuudesta kuin kritiikittömästä EU-euforiastakin. EU-jäsenyys on Suomen etu, mutta nykyisenkaltaiseen unioniin emme voi olla tyytyväisiä. Tämän tyytymättömyyden tulee kuitenkin johtaa Euroopan unionin kehittämiseen ja parantamiseen, ei siitä eroamiseen.