Eurooppalainen identiteetti

Eurooppalainen yhteishenki on etenkin viimeisen vuoden aikana kokenut kovia kolauksia. Eikä aiheetta. Eurooppalaisten tulisi toki olla valmiita puolustamaan toisiaan ulkopuolisia uhkia vastaan, mutta se ei ole oikein, että yhteisvastuullisuuden nimissä joudumme turvaamaan omat taloutensa tärvelleitä maita. Se ei voi olla heikentämättä unionin hyväksyttävyyttä kansalaisten keskuudessa.

Samanaikaisesti kansallistunteet elävät edelleen voimakkaina eurooppalaisten keskuudessa. Eikä tässä olekaan mitään väärää. Eräs valitettavimmista piirteistä Euroopan unionin historiassa on ollut se, että Euroopan yhdentyminen on usein sekä retoriikassa että käytännön politiikassa asetettu vastakkain kansallistunteen kanssa. Tähän ovat syyllistyneet niin eurooppalais- kuin kansallismielisetkin poliitikot.

Toisin kuin usein ajatellaan, nationalisminvastainen asenne saattaa jopa haitata unionin integraatiokehitystä. Mikäli EU näyttäytyy kansallistunteen tukahduttajana, aiheuttaa se todennäköisesti vain vastareaktioita niissä kansoissa, joissa voimakkaalla kansallistunteella on pitkä perinne. Monta kertaa näin on päässyt jo tapahtumaankin.

Kansallistunteen merkitystä ei pidä väheksyä, eikä sitä varsinkaan pidä demonisoida. Parhaimmillaan kansallistunne merkitsee tervettä yhteisvastuullisuutta ja yhteishenkeä, jossa yksilö osallistuu mielellään ja vapaaehtoisesti talkoisiin oman yhteisönsä parhaaksi. Kansallistunne voi toimia myös merkittävänä yhteistä Eurooppaa eteenpäin vievänä voimana, jollei sitä nimenomaisesti aseteta eurooppalaisuuden vastakohdaksi.

Jotta Euroopan integraatiokehitys voisi jatkua, täytyy Euroopan yhdentymisen nauttia myös kansalaisten tukea ja luottamusta. Tuo tuki ja luottamus tuskin voi syntyä ilman yleiseurooppalaista yhteisyyden tunnetta. Tämä emotionaalinen peruskokemus eurooppalaisuudesta ei kuitenkaan voi syntyä hyökkäämällä identiteetin kansallista tasoa vastaan.

Identiteetin olemukseen kuuluu monitasoisuus. Sama ihminen voi olla yhtä aikaa isä, poika, veli ja serkku. Itse olen identiteetiltäni yhtä hyvin viidennen polven helsinkiläinen, kesämökkivihtiläinen, suomalainen kuin myös eurooppalainen, ja kaikkia noita kohtalaisen intohimoisesti. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan. En koskaan voisi olla eurooppalainen olematta ensin suomalainen – vasta suomalaisuuteni kautta kuulun eurooppalaisten kansojen perheeseen.

Kansallistunteen kehittyminen paikallispatriotismin rinnalle mahdollisti aikanaan kansallisvaltioiden synnyn. Samaan tapaan on Euroopan unionin kyettävä luomaan yhteistä eurooppalaista henkeä olemassa olevien kansallisten identiteettien rinnalle, ei niitä korvaten. Mutta yhteinen eurooppalaisuus ei saa merkitä sitä, että yhdet valtiot voivat elää taloudellisina vapaamatkalaisina toisten kustannuksella. Tämän vuoksi muutenkin niin hauras eurooppalainen yhteishenki on viime aikoina voimakkaasti horjunut.