Läntinen yhteistyö on vapauden paras turva
Kaksi viikkoa sitten Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh ilmoitti Venäjän painostamana, ettei hän allekirjoita pitkään valmisteltua yhteistyösopimusta Euroopan unionin kanssa. Länsi-integraation sijasta Ukraina aloittaakin neuvottelut Venäjän johtaman tulliliiton kanssa. Ukrainan äkkikäännös yllätti Euroopan ja tuotti valtavan pettymyksen ukrainalaisten selvälle enemmistölle. Jopa Janukovitshin oma puolue on kannattanut eurooppalaisen yhteistyösopimuksen allekirjoittamista. Ukrainalaisten tyytymättömyys presidenttinsä omapäistä ratkaisua kohtaan on jo kahden viikon ajan purkautunut maan suurimmissa kaupungeissa jättiläismielenosoituksina.
Moskova näytti jälleen voimansa kyvyssään puuttua rajanaapureidensa tekemiin ratkaisuihin. Uhkailemalla ja kiristämällä Venäjä onnistui painostamaan Ukrainan presidenttiä tekemään ratkaisun, jota ukrainalaisten enemmistö ei voi hyväksyä. Tällaisen suurvaltapolitiikan edessä Euroopan unioni ja länsimaat ylipäätäänkin ovat olleet hämmentävän heikkoja.
Suomalaisten, jos keiden, kannattaisi olla huolissaan maailmanpolitiikassa viime vuosina tapahtuneista muutoksista. Euroopan unioni on ajautunut sisäisiin ongelmiin. Yhdysvaltain ulkopolitiikasta on tullut sen nykyisen presidentin aikana passiivista, eikä sillä ole ollut entisenkaltaista halua puolustaa vapautta rajojensa ulkopuolella. Venäjän johto puolestaan on oppinut käyttämään lännen päättämättömyyttä siekailematta hyväkseen. Kuluneen vuoden aikana Venäjä on saavuttanut kansainvälispoliittisia voittoja pelaamalla aikaa liittolaisensa Iranin ydinohjelmalle ja tukemalleen Syyrian diktaattorille. Moskovan menestyksekkään painostuksen myötä myös Ukraina on jälleen yhä selvemmin osa Venäjän valtapiiriä.
Samaan aikaan me täällä Suomessa juhlimme valtiollisen itsenäisyytemme 96-vuotista taipaletta. Se on komean pitkä aika näin pienelle ja usein vaikeisiin paikkoihin joutuneelle kansakunnalle. Valtiollinen itsemääräämisoikeutemme ei kuitenkaan koskaan ole ollut itsestäänselvyys, eikä se ole sitä tänäkään päivänä, saati sitten tulevaisuudessa.
Meillä suomalaisilla on läpi historiamme ollut paha taipumus ummistaa silmämme maailman muutoksilta ja kuvitella, etteivät niiden vaikutukset ainakaan Suomeen asti ulotu. Ennen talvisotaa Suomessa ei uskottu Neuvostoliiton hyökkäykseen, vielä 1980-luvun lopulla Suomessa arveltiin Neuvostoliiton olevan ikuinen ja vuonna 2008 alkaneella globaalilla talouskriisillä ei pitänyt olla vaikutusta tänne asti.
Nykyisin kuvittelemme, että Suomi pärjää ilman Nato-jäsenyyttäkin. Puolustusvoimien jatkuvista säästöistä ja yleistä asevelvollisuutta vastaan käydystä kampanjoinnista päätellen kuvittelemme lisäksi, ettemme tarvitse edes uskottavaa omaa puolustuskykyä. Samaan aikaan Venäjä puuttuu yhä häikäilemättömämmin naapureidensa asioihin. Pronssisoturikiistan aikaan vuonna 2007 Venäjä organisoi mellakoita ja nettihyökkäyksiä Virossa, vuonna 2008 se kävi sodan Georgiaa vastaan ja toistuvasti se on pyrkinyt tekemään Ukrainasta itselleen samanlaisen vasallivaltion kuin Valko-Venäjästä. Suomikin on saanut osansa esimerkiksi lapsiasiakiistoissa ja Venäjän valtio-ohjatun median toistuvissa hyökkäyksissä Suomea vastaan.
Voimme tietysti kuvitella, että Suomi on suojassa sellaisilta maailman myrskyiltä, joista muu maailma joutuu osalliseksi. Tuo kuvitelma on kuitenkin liian monta kertaa osoittautunut katteettomaksi. Suomen maantieteelliset haasteet ovat pysyneet samoina vuosisadasta toiseen. Olemme vähäväkinen kansakunta, joka on aina enemmän tai vähemmän suurvaltojen oikkujen armoilla.
Kylmän sodan aikana Suomi jäi käytännössä rautaesiripun huonommalle puolelle. Neuvostoliiton romahtaminen tarjosi Suomelle ainutkertaisen mahdollisuuden tulla osaksi läntistä demokraattisten maiden yhteisöä. Minulle ja monille muille Euroopan unioni on aiheuttanut viime vuosina toistuvia pettymyksiä, mutta silti meidän ei pidä unohtaa, että juuri jäsenyys unionissa on toistaiseksi vahvin siteemme länteen. Ilman sitä olisimme paljon alttiimpia Venäjän painostukselle ja vaikutusvallalle – kuten olimme kylmän sodan aikana, ja kuten Ukraina on nykyisin.
Maailmanhistoria ei ole vapauden, avoimen yhteiskunnan ja demokraattisen hallinnon vääjäämätöntä ja pysäyttämätöntä voittokulkua, vaikka niinkin on väitetty. Vapaus on hyvin hauras ja haavoittuvainen asia, jota ei missään ole saavutettu ilman ponnisteluja – ja usein kovaakin taistelua. Se ei myöskään voi säilyä, jollei sitä riittävän päättäväisesti puolusteta. Tämän päivän maailmassa läntiset vapausarvot ovat jälleen aiempaa uhatumpia, kun länsi on heikentynyt ja aivan toisenlaisia arvoja edustavat itäiset suurvallat käyneet yhä mahtavammiksi.
Kylmässä säässä sitkeästi vapautensa puolesta kamppailevat ukrainalaiset tietävät, miten työlästä kansallisen itsemääräämisoikeuden ja yhteiskunnallisen vapauden saavuttaminen voi olla. Sen tiesivät myös meitä edeltäneet suomalaissukupolvet, kun he taistelivat Suomen osaksi läntisten yhteiskuntien perhettä. Tämä kerran saavutettu vapaus ei voi säilyä, ellei sen puolesta edelleenkin päättäväisesti tehdä työtä.
Muutokset maailmanpolitiikassa voivat olla hyvin nopeita. Suuret katastrofit ovat usein yllättäneet aikalaisensa. Parhaiten ovat selvinneet ne, jotka ovat osanneet varautua pahimpaankin. Suomen kaltaisen pienen maan kannattaa huolehtia siitä, että ulkopuolisten kynnys puuttua Suomen asioihin olisi mahdollisimman korkea. Tämä edellyttää sitä, että huolehdimme oman maanpuolustuskykymme uskottavuudesta. Sen lisäksi ei ole haitaksi sekään, jos meillä on myös sellaisia liittolaisia, jotka jakavat kanssamme samat arvot ja jotka ovat sitoutuneet olemaan tukenamme myös tiukimmissa tilanteissa.