Lissabonin sopimus askel oikeaan suuntaan - mutta kovin lyhyt sellainen

Irlantilaiset hyväksyivät kansanäänestyksessä Euroopan unionin aiempia perussopimuksia muuttavan Lissabonin sopimuksen. Päätös oli odotettu ja toivottu; koko 2000-luvun alun kestäneet ponnistelut Unionin valtarakenteiden tehostamiseksi ja rationalisoimiseksi näyttävät vihdoin ottavan edes hieman askeleita eteenpäin. Kylmä totuus on kuitenkin se, ettei Lissabonin sopimuksen hyväksyminen anna kovinkaan paljon aihetta henkseleiden paukuttelemiseen. Euroopan integraatio etenee tuskaisen hitaasti, ja erityisen hitaasti niillä aloilla, joilla integraation syventäminen olisi erityisen tärkeää. Lissabonin sopimus on ehdottomasti askel parempaan suuntaan, mutta askeleena se on kovin lyhyt.

Määräenemmistöpäätösten lisääminen tekee Unionille hyvää, kun päätöksenteko käy joustavammaksi eivätkä yksittäiset jäsenvaltiot pysty yksimielisyysvaatimuksen vuoksi jarruttamaan päätöksentekoa. Silti Lissabonin sopimusta on vesitetty monella kompromissilla ja poikkeussäännöllä, jotka antavat tietyille valtioille erivapauksia tietyissä kysymyksissä.

Myös Eurooppa-neuvoston pysyvän puheenjohtajan eli EU:n presidentin ja ns. Euroopan ulkoministerin tehtävien perustaminen ovat kaivattuja institutionaalisia uudistuksia ja askeleita Euroopan laajuiseen yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Tosiasiassa sekä presidentin että ulkoministerin toimivalta on kuitenkin hyvin kapea. Niin kauan kuin Unionille luodaan uusia instituutioita uudistamatta samalla jäsenvaltioiden ja Unionin keskinäistä suhdetta, jäävät uudistukset kovin vaillinaisiksi.

Pessimistisimmät ovat jo ennustaneet, että koko Euroopan unioni kaatuisi lähivuosina kykenemättömyyteensä uudistua. Toivottavasti Lissabonin sopimuksen hyväksyminen vie nyt pohjaa tällaisilta spekulaatioilta, mutta aivan tuulesta temmattuja nämä ennusteet eivät ole. Uudistuminen on ollut yhä hitaampaa ja moniaalla negatiivinen asennoituminen Unioniin ja integraatioon on lisääntynyt voimakkaastikin.

Monien mielestä ongelman ydin on se, että kansalaiset eivät ymmärrä EU-asioita ja mielenosoittavat siksi äänestämällä EU-vastaisia protestipuolueita vaaleissa tai EU-sopimusten hyväksymistä vastaan kansanäänestyksissä. Minun mielestäni paljon suurempi ongelma on se, että eurooppalaisilta poliitikoilta ja hallituksilta puuttuu näkemystä ja intoa Euroopan eteenpäinviemiseksi. Yhä harvemmin olemme saaneet nähdä aidosti Euroopan asiaan sitoutuneita johtajia Euroopassa. Kun EU-asiat tuntuvat olevan useille kansallisvaltioiden päättäjille vain pakkopullaa, on luonnollista, että kansalaisten on vaikeaa Unionin tarpeellisuudesta vakuuttua.

Yhä useammin soisin poliittisten päättäjien Euroopassa palaavan peruskysymysten äärelle koskien Unionia: miksi EU on olemassa ja mihin sitä tarvitaan?

Omasta mielestäni on selvää, ettei tarve Euroopan unionin olemassaololle johdu niinkään Euroopasta itsestään kuin sitä ympäröivästä maailmasta. Kaukana ovat ne ajat, jolloin isot eurooppalaiset kansallisvaltiot olivat kaikki niin suvereeneja suurvaltoja, että ne pystyivät kukin alistamaan valtaansa valtavia alueita ympäri maailman. Tilanne on viimeistään toisen maailmansodan jälkeen ollut aivan toinen. Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina ovat nykyisin sen kokoluokan suurvaltoja, ettei eurooppalaisilla kansallisvaltioilla ole mitään mahdollisuuksia menestyksellisesti yksin kilpailla niiden kanssa.

Maailmanpoliittinen tilanne on siis sellainen, että mikäli ylipäätään haluamme eurooppalaisen äänen kuuluvan, on eurooppalaisten opittava puhumaan yhdellä suulla. Emme valitse sen välillä, käyttävätkö valtaa eurooppalaiset kansallisvaltiot vai yhtenäinen Unioni. Valinta on sen välillä, käyttääkö valtaa Unioni, jonka päätöksentekoon me itse saamme osallistua, vai Euroopan ulkopuoliset suurvallat, joiden päätöksentekoon emme saa osallistua. EU:n hajoaminen merkitsisi esimerkiksi Itä-Euroopassa – ja myös Suomessa – aktiivista suurvaltapolitiikkaa harjoittavan Venäjän vaikutusvallan kasvua, ei suinkaan oman itsemääräämisoikeutemme voimistumista. Näiden realiteettien valossa on minulle aivan itsestään selvää, että suhtaudun Euroopan yhdentymiseen erittäin myönteisesti.

Kuitenkaan sen, että tunnustamme Euroopan unionin olemassaolon tarpeen ja välttämättömyyden, ei pitäisi johtaa meitä kritiikittömyyteen Unionin suhteen. Unioni näpertelee usein toisarvoisten asioiden parissa samaan aikaan, kun monet keskeiset ja välttämättömät uudistukset eivät tunnu etenevän lainkaan. Vastaavasti kuitenkin on todettava, etteivät EU:n nykyiset ongelmat saisi johtaa meitä suhtautumaan kielteisesti koko Unioniin ja integraatioprosessiin sinänsä. Unionin uudistamisessa on valtavasti haasteita, mutta kansainvälispoliittisen tilanteen synnyttämä tarve yhdentymiselle ei silti häviä mihinkään.

Ehkä kaikkein keskeisin ongelma Unionilla on sen kyvyttömyys harjoittaa yhtenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Talouspolitiikan puolella on onnistuttu paremmin; yhtenäisen sisämarkkina-alueen muodostaminen ja yhteinen sisämarkkinalainsäädäntö ovat parantaneet olennaisesti Euroopan taloudellista kilpailukykyä ja lisänneet vaurauttamme ja hyvinvointiamme. Yhtenäisen ulkopolitiikan harjoittamiseen meillä ei kuitenkaan ole edes kunnollisia instituutioita.

Lissabonin sopimus sentään tuo meille ns. EU-presidentin ja EU:n ulkoministerin, mutta tosiasiassa tämä ei vielä ratkaise paljon mitään. Niin kauan kuin jäsenvaltiot eivät luovuta ulkosuhteisiinsa liittyvää suvereniteettiaan millään tavoin Unionille, niin kauan EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pysyy käytännössä kuolleena kirjaimena paperilla.

Toivoisinkin, että eurooppalaisilla johtajilla olisi rohkeutta kyseenalaistaa se, tuleeko ulkosuhteiden hoidon ylipäätään EU:ssa kuulua kansallisen päätäntävallan piiriin. Jos Unionin synnyn ja olemassaolon primääri aiheuttaja ja oikeuttaja on Euroopan taloudellisen kilpailukyvyn ja ulkopoliittisen vaikutusvallan turvaaminen muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, eikö silloin integraation painopisteenkin tulisi olla juuri näillä aloilla?

Syytä olisi miettiä, millaiset liittovaltion kaltaiset valtiolliset rakennelmat ovat yleensä onnistuneet. Hyvä vertailukohta on Yhdysvallat: osavaltioilla ei ole itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, vaan niistä päätetään liittovaltiotasolla. Vastaavasti osavaltioilla on laaja itsehallinto omiin sisäisiin asioihinsa, kunhan liittovaltion perustuslakia ei rikota. Kärjistäen voisi sanoa, että nykyisellään Euroopan unioni toimii juuri päinvastoin: ulkopolitiikka on jäänyt jäsenvaltioiden hoidettavaksi, kun taas unionitasolla näperrellään monien sellaisten kysymysten parissa, jotka voisivat paljon paremmin tulla hoidetuiksi kansallisella tasolla.