Viidentoista vai viidenkymmenen prosentin kannatus?

Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajakilpaa on käyty monenlaisin iskulausein ja poliittisin hokemin. Iskulauseilla on toki oma paikkansa poliittisessa markkinoinnissa, mutta ajoittain on hyvä pohtia niiden mielekkyyttä analyyttisemminkin. Kompleksinen todellisuus harvoin mahtuu yksittäisiin kampanjahokemiin.

Yksi syvempää analyysiä vaativa hokema on vastaehdokkaani kampanjassa – hänen omasta tai hänen tukijoidensa suusta kuultu – taajaan esiintynyt vaatimus siitä, että KNL ei saa marginalisoitua. Että KNL:n pitää tavoitella 50% kannatusta (tai houkuttelevuutta) eikä tyytyä 15% (toisinaan käytetty myös kymmentä prosenttia) kannatukseen (nuorten keskuudessa). Vaatimukseen on toisinaan julkilausuttuna, toisinaan julkilausumattomana sisältynyt ajatus siitä, että minä henkilönä tai ajattelijana vetoaisin vain marginaaliseen ryhmään, kun taas vastaehdokkaallani olisi potentiaalia vedota laajempiinkin joukkoihin.

Paneutukaamme ensin jälkimmäiseen väittämään – siis siihen, että oma kannatuspotentiaalini olisi nuorten keskuudessa vain marginaalinen, kun taas vastaehdokkaani kannatuspotentiaali olisi laajempi. Empiiriset havainnot eivät tue väitettä. Nähdäkseni oikeastaan ainoa relevantti mittari tässä kysymyksessä on vaaleissa saavutettu suosio. Tällä mittarilla en ole pärjännyt vastaehdokastani huonommin.

Mikäli mittariksi otetaan poliittiset näkemykset, minut on tietenkin pitkin minuun kohdistunutta antikampanjaa pyritty leimaamaan milloin minkäkin poliittisen äärilaidan edustajaksi. Kuten vaikkapa anonyymi kommentoija erään vastaehdokkaani kannattajan blogissa:

“Rydman, Rydman, Rydman… (—) Tämä pikkuwanha julkisuudessa vähän nimeänsäkin muuttanut arkkikonservatiivi on poliittisesti yhtä raikas kuin kuin stalinistin pierun tuprahdus 70-luvulta. (—) Eliittikaupunginosassa asusteleva kristillinen arkkikonservatiivi. Vastustaa homopareja, liberalismia, juhlimista ja oikeastaan vähän kaikkea muutakin. Poliittinen linja lähellä vanhoillis-KD:a. (—) Vaan kuka tämmöistä pikkuwanhaa hiipparia kannattaisi?”

Kuten jokainen, joka tuntee minut tai on vaivautunut tutustumaan ajatuksiini, hyvin tietää, on tämä täyttä hölynpölyä. En millään tunnista itseäni “kristilliseksi arkkikonservatiiviksi”, joka vastustaisi “homopareja, liberalismia, juhlimista ja oikeastaan vähän kaikkea muutakin”. Tehtäköön selväksi, että en vastusta. Joku voinee myös minua valaista, miten homopareja vastustetaan? Tai heteropareja? Yhtä kaikki, joka väittää minun edustavan marginaalista ääriajattelua, näyttäköön sen lausuntoni, jonka perusteella tämän johtopäätöksen on tehnyt.

No otetaanko sitten mittariksi henkilöni ja persoonallisuuteni? Varmasti olen pikkuvanha ja epänuorekas ja käyttäydyn monella muullakin tavalla ikäluokalleni epätyypillisellä tavalla. Tarkoittaisiko tämä sitä, että KNL:n puheenjohtajana ajaisin järjestön marginaaliin? Tuskinpa sentään. Kaikki tutkimukset osoittavat, etteivät sen enempää vanhat kuin nuoretkaan äänestä niinkään itsensä kaltaisia poliitikkoja kuin sellaisia, joiden katsovat olevan päteviä ajamaan heille tärkeitä asioita. Pikkuvanhuudesta ja konstailemattomasta epänuorekkuudesta voi olla nuorelle poliitikolle arvaamatonta etua.

No hyvä. Paneudutaanpa sitten ensiksi mainittuun, henkilökohtaisia ulottuvuuksia sisältämättömään väittämään. Siis siihen, että KNL:n ei pidä järjestönä tai poliittisena tai aatteellisena toimijana marginalisoitua, vaan saavuttaa mahdollisimman laaja kannatus, hyväksyttävyys ja houkuttelevuus. Vastaehdokkaani muotoilee ajatuksen blogissaan seuraavasti:

“Meidän (KNL:ssä) ei pidä politiikan teossamme ja kannanotoissamme ajautua marginaaliin, joka kiinnostaa vain pientä osaa nuorista ja aiheuttaa sen, ettei meitä oteta tosissaan julkisessa keskustelussa. Tulevaisuudessa meidän ei tule olla pienpuolueen nuorisojärjestö, joka tyytyy 10 prosentin kannatukseen, vaan suuren puolueen vaikutusvaltainen nuorisojärjestö, jolla on sanottavaa, jota halutaan kuunnella.”

Jos näitä kahta virkettä tarkastelee analyyttisemmin, huomaa asioiden sotkeutuvan niissä molemmissa ja niiden muodostavan epäloogisen kokonaisuuden. Ensimmäisessä virkkeessä rinnastetaan marginaaliin ajautuminen (oletan kirjoittajan tässä marginaalilla tarkoittavan poliittista tai aatteellista marginaalia) ja se, että sanoma kiinnostaa vain pientä osaa nuorista. Tämä rinnastus on omituinen. Marginaaliaatteet ovat itse asiassa aina olleet nuorten keskuudessa hyvin suosittuja. Tämän osoittavat lähivuosien suomalaisessa politiikassa esimerkiksi Tony Halmeen ja Paavo Arhinmäen suosio nuorten keskuudessa. Samaisen virkkeen viimeisessä lauseessa kannetaan huolta vielä siitäkin, otetaanko meidät tosissaan julkisessa keskustelussa. Tällä puolestaan lienee paljon enemmän tekemistä yhtäältä viestinnällisten keinojen ja toisaalta käytettyjen argumenttien kuin aatteen äärimmäisyyden tai keskilinjaisuuden kanssa.

Sama epäjohdonmukaisuus jatkuu toisessa virkkeessä. Siinä asetetaan vastakkain kannatukseltaan 10 prosentin nuorisojärjestö ja nuorisojärjestö, “jolla on sanottavaa, jota halutaan kuunnella”. Ensinnä kiinnitettäköön huomiota tähän nuorisojärjestön “10 prosentin kannatukseen”. Missä mitataan poliittisten nuorisojärjestöjen kannatus? Ei missään. Poliittisten puolueiden kannatukset mitataan vaaleissa, ja poliittiset nuorisojärjestöt ovat vain osa puolueita. Lisäksi se, kuinka paljon jollakin taholla on kannatusta, ei ole mitenkään automaattisesti yhteydessä siihen, paljonko tuolla taholla on vaikutusvaltaa tai kiinnostavaa sanottavaa.

Iskulauseilla ja poliittisilla hokemilla voi tehdä politiikkaa, mutta vain lyhyellä tähtäimellä. Todellinen poliittinen vaikuttaminen vaatii perusteellisempaa ja analyyttisempaa otetta käsillä oleviin ongelmiin ja kysymyksiin. Pyrin seuraavassa käsittelemään tähän “15 vai 50 prosentin kannatus” -dilemmaan liittyviä keskeisiä ulottuvuuksia ja KNL:n suhdetta niihin.

Ensiksi on huomattava, että poliittisen suosion tavoittelu ei ole suoraviivaista. Valitettavan monet politiikan kokeneetkin toimijat ajattelevat äänestäjien poliittisten näkemysten sijoittuvan Gaussin käyrälle samaan tapaan kuin sellaiset suureet kuten ihmisten pituus, älykkyys jne. Tämä antaa käsitteestä kuitenkin aivan liian yksinkertaistetun kuvan, niin yksinkertaistetun, että se kohtalokkaasti vääristää kokonaiskuvaa. Ensinnäkään poliittisia näkemyksiä ei ylipäätään voida asettaa millekään yksiulotteiselle janalle, jossa sitten kannatusta osuisi tiettyyn kohtaan enemmän kuin toiseen. Poliittisia ulottuvuuksia on muitakin kuin vasemmisto-oikeisto-akseli. Toisekseen poliittista spektriä sotkevat käsitesekaannukset. Ihmiset tarkoittavat esimerkiksi oikeistolaisuudella ja vasemmistolaisuudella kovasti moninaisia ja toisistaan poikkeavia asioita. Lopullisesti paletin sotkee se, että huomattava osa ihmisistä ei ole kiinnostunut poliittisaatteellisista jatkumoista lainkaan eikä osaa asettaa itseään mihinkään kohtaan millään jatkumolla. Näitä ihmisiä saattaa kiinnostaa politiikka, mutta vain yksittäisten kysymysten, ei laajempien yhteiskunnallisten aatekokonaisuuksien kautta.

Seuraava välttämätön havainto on se, ettei äänestäjien poliittisten mielipiteiden jakauma ole muuttumaton suure, vaikka se kuinka pakotettaisiin Gaussin käyrälle. Vaikka oletetussa keskikohdassa olisikin aina eniten äänestäjiä, tuon keskikohdan sijainti muuttuu. Niitä nykyisiä poliittisia liikkeitä, joita nykyään pidämme ääriliikkeinä, olisi saatettu pitää hyvinkin maltillisina liikkeinä radikaaleilla 1930- tai 1960-luvuilla. Lisäksi voitaneen varsin kiistattomasti osoittaa, että poliittinen atmosfääri oli oikeistolaisempi sotia edeltäneinä kuin sitä seuranneina vuosikymmeninä ja että vastaavasti nykyinen Suomi on oikeistolaisempi kuin Suomi muutamia vuosikymmeniä sitten.

Väitänkin, että suhtautuminen tähän oletettuun poliittisten mielipiteiden normaalijakaumaan on yksi keskeisimmistä välineistä, joilla voidaan erottaa näkemykselliset yhteiskunnalliset ajattelijat vaalimannekiineista. Jälkimmäisille on ominaista pyrkimys poliittisten mielipiteiden oletettuun keskikohtaan, jossa lienee eniten äänestäjiä. He muokkaavat näkemyksiään siis sen mukaisiksi, minkä arvelevat äänestäjiä miellyttävän. Siis toisin sanoen puhuvat sitä, mitä kuulijat haluavat kuulla.

Näkemyksellisemmät yhteiskunnalliset ajattelijat ja poliitikot puolestaan muodostavat poliittisen ajattelunsa piittaamatta siitä, miten julkinen mielipide kulloinkin on sattunut asettumaan. Siis älyllisesti rehellisellä, arvolähtöisellä ja eettisesti kestävällä tavalla. Tämän jälkeen tälle näkemykselle pyritään hankkimaan yleinen hyväksyttävyys perustelemalla näkemystä äänestäjille. Mikäli äänestäjät vakuuttuvat sanomasta, muokkaa poliittinen keskustelu vähitellen myös yleistä poliittista ilmapiiriä ja asenneilmastoa.

Kokoomuksen pitää toki puolueena pärjätä vaaleissa lunastaakseen valta-asemansa. Tällöin se joutuu usein liudentamaan poliittista sanomaansa ja välttämään vaikeita puheenaiheita. Mutta KNL:n tehtävä on olla puoluetta kaksi askelta edellä, kuten puhkikulunut sanonta kuuluu. Ja se voi olla edellä puoluetta vain olemalla sitä edellä nimenomaan politiikan sisältökysymyksissä. Tämä tarkoittaa sitä, että uskalletaan puhua myös sellaisista vaikeista ja kipeistä kysymyksistä, joista on välttämätöntä puhua mutta joista muut eivät suosion menettämisen pelossa uskalla puhua. Kun KNL aikoinaan ensimmäisenä uskalsi puhua Suomen EU-jäsenyyden puolesta, oli se poliittisesti epäkorrekti ja ennenkuulumaton vaatimus. Mutta tällä rohkeudellaan KNL muokkasi julkista keskustelua ja yleistä mielipidettä ja oli tasoittamassa tietä nykyisin valtaosin itsestään selvänä hyväksytylle jäsenyydelle.

Sivuhuomautuksena tähän voidaan todeta, ettei kaikille kokoomusnuorillekaan silti tunnu olevan selvää, mitä “kaksi askelta edellä” oleminen oikein tarkoittaa. Esimerkiksi vastaehdokkaani kirjoitti taannoin blogissaan seuraavasti: “Tavoiteohjelmamme on hyvä poliittinen asiakirja, mutta jotta se selkeytyy myös muille, se tulee tärkeän paperin lisäksi pukea houkuttelevampaan muotoon. (—) Mikä olisikaan sen parempi tapa näyttää, että Kokoomusnuoret ovat taas kaksi askelta edellä?”. Toteanpahan vain, että aika moni muu tapa olisi parempi näyttää oma edistyksellisyytemme. Yhdenkään paperin muoto ei voi olla mittana edistyksellisyydelle – mittarin on oltava vain ja ainoastaan politiikan sisältö ja tuon sisällön syvyys.

Mitä meidän tulisi siis tästä kaikesta ajatella?

Ensinnäkin, kannatuksen maksimointi ja “kaksi askelta edellä” oleminen harvoin kulkevat käsi kädessä. Toisekseen: varsinkaan, kun KNL ei missään mittauta kannatustaan, on KNL:n paljon perustellumpaa keskittyä jälkimmäiseen, siis poliittisten sisältöjen hiomiseen ja huolen kantamiseen huomisen ja vähän ylihuomisenkin politiikasta.

Ja lisäksi: on lyhytnäköistä tavoitella kansansuosiota välttämällä niitä vaikeita kysymyksiä, joista puhuminen voisi laskea kannatusta tällä hetkellä. Asioista rohkeasti puhumalla voidaan vaikuttaa myös tulevaisuuden kannatukseen. KNL:n rohkea avaus Suomen EU-jäsenyydestä vuonna 1990, Neuvostoliiton vielä ollessa olemassa, oli varmasti omana aikanaan poliittisesti hyvin epäkorrekti. Ehkä joku tuolloin totesi, että KNL ajoi tuollaisilla äärimmäisillä vaatimuksillaan itseään marginaaliin. Mutta tänä päivänä jo varhain kokoomukseen iskostettu pro-eurooppalainen henki kantaa kokoomusta edelleen ja tekee itseoikeutetusti kokoomuksesta Suomen johtavan Eurooppa-puolueen.

Mutta jotta KNL voisi olla vastaisuudessakin edelläkävijä nimenomaan poliittisesti, vaaditaan rohkeutta. Pitää uskaltaa puhua myös vaikeista asioista pelkäämättä sitä, että joku poliittinen konformisti pääsee motkottamaan KNL:n mahdollisesta marginalisoitumisesta.