Monikulttuurisuus ja länsimainen oikeusjärjestys

Yllättävänkin vähälle huomiolle jäi, kun Suomen Islamilaisen Yhdyskunnan imaami Khodr Chehab muutama viikko takaperin väläytti ajatusta Sharia-lain aseman virallistamisesta Suomessa. Imaami perusteli ajatustaan sillä, että Sharian virallinen asema lisäisi Suomen monikulttuurisuutta. Sharia-laki on islamilaisen uskonnon mukaan Allahin ihmisille antama muuttumaton laki. Se säätelee yksilön ja yhteiskunnan suhdetta, miehen ja naisen asemaa, oikeaa toimintaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja likipitäen kaikkea, mitä ihmisen päivittäiseen elämään kuuluu.

Länsimaisen oikeusjärjestyksen sisäistänyttä ihmistä Sharia-laki harvoin viehättää. Sharia antaa miehille ja naisille erilaiset oikeudet ja velvollisuudet. Lain edessä sukupuolet eivät ole yhdenvertaiset. Aviorikoksesta voi Sharia-lain nojalla saada kivitystuomion. Tietyistä rikoksista tuomitaan myös raipaniskuihin. Sharia-laki sallii niin ikään avioliitot alaikäisten, jopa 12- tai 13-vuotiaiden lasten kanssa.

Mutta vaikka luulisi länsimaisen ihmisen automaattisesti kavahtavan Sharia-oikeutta, on Sharia silti tehnyt hidasta tuloaan Eurooppaan jo pidemmän aikaa. Eräänlainen kulminaatiopiste saavutettiin, kun Sharia-laille myönnettiin viime vuonna Iso-Britanniassa virallinen asema osana oikeusjärjestystä. Tämän jälkeen vaatimukset Sharia-lain aseman virallistamisesta myös muualla Euroopassa ovat yleistyneet ja voimistuneet.

Länsimaista oikeusjärjestystä ei Sharia sentään vielä ole Britanniassakaan syrjäyttänyt, vaan Sharia-tuomioistuimilla on ainoastaan oikeus sovitella asianomistajariitoja. Silti brittiläisten Sharia-tuomioistuinten ratkaisut ovat sitovia, mikäli jutun kaikki osapuolet ovat tunnustaneet niiden toimivallan etukäteen.

Tässä kohtaa tullaan myös siihen, millä Suomen Islamilaisen Yhdyskunnan imaami Khodr Chehab perusteli Sharia-lain soveltamisen mielekkyyttä Iso-Britanniassa ja mahdollisesti myös Suomessa – monikulttuurisuudella. Monikulttuurisuudella tunnutaan nykyään voitavan perustella lähes mitä tahansa, mistä tässä käsitteessä siis oikeastaan on kyse?

Näyttää siltä, että monikulttuurisuuden nimissä ollaan huomaamattomasti purkamassa länsimaisen kulttuurin ja yhteiskuntajärjestyksen kantavimpiakin peruspilareita. Yksi näistä on yhdenvertaisuus lain edessä. Tätä yhtä länsimaisen kulttuurin vahvimmista kivijaloista ei ole ollut helppoa saavuttaa tai varsinkaan ylläpitää, mutta vuosisatojen valistuksen ja työn jälkeen olemme päässeet tilanteeseen, jossa lait koskevat yhtäläisesti kaikkia. Nyt osassa Eurooppaa tästä kulttuurimme kivijalasta ollaan luopumassa vapaaehtoisesti sellaisten järjestelmien hyväksi, joissa eri väestönosiin pätevät eri säännöt ja eri lait.

Jos monikulttuurisuus on sitä, että yhteisten ja yhtäläisten pelisääntöjen ja lakien puitteissa kukin on vapaa valitsemaan oman tapansa olla ja elää, silloin monikulttuurisuudessa ei ole mitään vikaa. Mutta tästä monikulttuurisuudessa ei taidakaan olla kyse. Tämähän on itse asiassa se tila, jossa läntiset demokraattiset yhteiskunnat ovat eläneet jo pitkän aikaa.

Monikulttuurisuudella tunnutaan tarkoittavan jotain muuta. Sitä käytetään käsitteenä sellaisissa yhteyksissä, joissa halutaan perustella erilaisten etnis-kulttuuristen ryhmien oikeutta elää omien lakiensa ja pelisääntöjensä mukaan piittaamatta yleisistä laeista ja säännöistä. Sitä käyttävät sellaiset poliittiset liikkeet ja ajattelijat, jotka itse asiassa haluavat muuttaa länsimaiset yhteiskunnat tilkkutäkkiyhteiskunniksi, joissa mitään yhteistä ja yhteisesti sovittua normistoa ei olekaan. Yhteiskunniksi, joissa etnis-kulttuuriset ryhmittymät elävät toistensa seassa noudattaen kukin omia sääntöjään ja lakejaan.

Sanon sen aivan suoraan: mikäli monikulttuurisuudella tarkoitetaan tällaista yhteiskuntajärjestystä – tai itse asiassa kaiken yhteiskunnalliseksi järjestykseksi kuvattavan katoamista – en kannata sitä. Päinvastoin, vastustan sitä jyrkästi.

Kun pohdimme tulevaisuuden maahanmuuttopolitiikkaa, meidän tulee ensimmäiseksi ratkaista kysymys siitä, millaista yhteiskunnallista kehitystä haluamme maahanmuuttopolitiikkamme edistävän ja palvelevan. Samassa yhteydessä tulee käsitellä myös sitä, miten muuttajat valikoidaan ja miten heidät sopeutetaan yhteiskuntaan – vai sopeutetaanko.

Itse olen sitä mieltä, että ainoastaan sellainen maahanmuuttopolitiikka on onnistunutta, jossa muuttajat sopeutetaan osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Suomessa on tästä onnistuneita esimerkkejä 1800-luvulta – tuolloin Suomeen muuttaneet juutalaiset ja tataarit omaksuivat täydellisesti suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja lainsäädännön, vaikka säilyttivätkin tietyt uskontonsa ja kulttuurinsa ominaispiirteet.

Jos haluamme muuttajien sopeutuvan yhteiskuntaan ja tulevan osaksi sitä, on meidän kuitenkin päättäväisesti torjuttava visiot “monikulttuurisuudesta”. Monikulttuurisuus tai “monikulttuuristuminen” eivät ole automaatioita, vaan niitä molempia ruokitaan tai torjutaan poliittisilla päätöksillä. Toivottavasti meillä on rohkeutta sanoa, etteivät vaatimukset monikulttuurisuudesta saa kävellä ohi sellaisten läntisten perusarvojen kuin yhdenvertaisuuden lain edessä.