Niinistö ansaitsee jatkokauden

Yhdysvaltoja johtaa nykyisin presidentti, jonka omalaatuinen ja poukkoileva viestintä on omiaan hämmentämään kansainvälisen yhteisön käsitystä maan ulkopolitiikasta. Maailman voimakkaimmalla valtiolla voi joskus olla varaakin kummastusta herättävään käytökseen, mutta sillekään siitä tuskin on ainakaan mitään hyötyä. Suomen kaltaisella pienellä maalla sellaiseen ei ole varaa koskaan. Perustuslakimme mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ei ole samantekevää, millainen henkilö ulkopolitiikan johdossa on. Kiristyneessä kansainvälispoliittisessa ympäristössä vakaan johtajuuden merkitys vain kasvaa.

Kulunut kuusivuotiskausi on ollut vaikeaa aikaa kansainvälisissä suhteissa. Olemme kokeneet Krimin miehityksen, sotilaallisen invaasion Itä-Ukrainaan, Itämeren turvallisuustilanteen kiristymisen, Euroopan unionin heikkenemisen ja Yhdysvaltain vallanvaihdoksen. Yleinen epävarmuus on lisääntynyt kautta linjan.

Tässä haastavassa toimintaympäristössä istuva tasavallan presidentti Sauli Niinistö on onnistunut hyvin. Ulkopoliittinen liikkumatilamme ei hänen kaudellaan ehkä ole ollut kovin laaja, mutta vähäisen liikkumavaran hän on käyttänyt kansallisen etumme kannalta taitavasti. Harva olisi onnistunut paremmin.

Otan esiin kaksi kuvaavaa esimerkkiä Niinistön tyylistä. Vieraillessaan vuosi sitten Kultarannassa Venäjän presidentti Vladimir Putin luonnehti Suomen tottelevan kuuliaisesti EU:ta Venäjään kohdistuneissa pakotteissa. Niinistö totesi heti perään, että Suomi on kyllä ihan itse ollut mukana niistä päättämässä.

Tänä kesänä Punkaharjulla järjestetyssä lehdistötilaisuudessa Putin puolestaan linjasi, että Yhdysvaltain uudet pakotteet Venäjää kohtaan ovat osoitus yrityksestä laajentaa amerikkalaista lainsäädäntöä globaaliksi. Niinistö kommentoi saman tien, että tätä analyysia hän ei jaa, ja totesi kyseessä olevan Yhdysvaltain reaktion epäilyihin Venäjän sekaantumisesta viimesyksyisiin presidentinvaaleihin.

Molemmat tapaukset ovat hyviä esimerkkejä Niinistön johtajuudesta. Hänen keskusteluyhteytensä Venäjän johtoon on ilmeisen toimiva ja konstailematon, mutta hän torjuu visusti kaikki yritykset lyödä kiilaa Suomen ja läntisten kumppaneidemme välille. Niinistö ymmärtää, että Suomen kannattaa vaalia kahdenvälistä suhdettaan Venäjään, mutta että ilman tukevaa läntistä selkänojaa Suomi ajautuu siinä suhteessa auttamatta altavastaajaksi.

Ulkopolitiikassamme on syytä muistaa muutama ensiarvoisen tärkeä seikka. Ensinnäkään ei pidä kuvitella tai selitellä suurvallan toimintaa jalommaksi kuin mitä se on. Kansainvälisen politiikan ja siihen liittyvän informaatiovaikuttamisen raadollinen todellisuus tulee pitää kirkkaana mielessä. Toisaalta on tärkeää, ettei Suomi myöskään ehdoin tahdoin hankkiudu aggressiivisesti käyttäytyvän suurvallan erityiseksi silmätikuksi. Silti pitää ymmärtää, että meitä myös testaillaan kaiken aikaa, ja jos taipuisuutta löytyy, niin aivan varmasti myös taivutetaan.

Suomalaiset tuntuvat jakavan varsin laajasti sen näkemyksen, että Niinistö on onnistunut ulkopolitiikan johtajuudessa hyvin. Hänen kansansuosionsa vaikuttaa niin ylivoimaiselta, että harva edes spekuloi muulla kuin Niinistön uudelleenvalinnalla. Hyvä sinänsä niin, etenkin isänmaan edun kannalta.

Silti tammikuussa käydään ihan oikeat presidentinvaalit. On olemassa joitain merkkejä siitä, että Niinistön ylivoima houkuttaa tiettyjä toimijoita käyttämään vaalia itse presidenttikysymykseen liittymättömänä poliittisen profiloitumisen paikkana. Se on ymmärrettävää, mutta ei kovin järkevää. Toivottavasti sekä media että äänestäjät käsittävät, että valitsemassa ollaan nimenomaisesti ulkopolitiikkamme johtajaa. Se ei ole leikin asia, etenkään nykyisessä maailmantilanteessa. Toivon Niinistölle vahvaa jatkokautta.