Itsenäisyys 100 vuotta – mutta Suomi paljon vanhempi

Torstaina 6.12.1917 hyväksyi Suomen eduskunta Pehr Evind Svinhufvudin johtaman senaatin kaksi päivää aiemmin sille esittämän itsenäisyysjulistuksen. Laskemme valtiollisen itsenäisyytemme alkaneen tuosta päivämäärästä. Sen satavuotista taivalta juhlimme nyt. Kaikki olisi silti voinut käydä toisinkin. Maailmansota oli yhä käynnissä, Venäjä sekasortoisessa tilassa ja Leninin johtamat bolševikit kaapanneet vallan Pietarissa. Ei ollut kummoisiakaan takeita siitä, miten itsenäisyysjulistukseen maailmalla suhtauduttaisiin. Lisäksi Suomen oma sisäinen tilanne oli hyvin räjähdysherkkä, kuten jo alle kahden kuukauden kuluttua saatiin katkerasti nähdä.

Toisaalta itsenäisyysjulistus ei myöskään syntynyt tyhjiössä. Sen antoi Suomen oma senaatti – hallitus – ja sen hyväksyi Suomen oma, demokraattisilla vaaleilla valittu eduskunta. Suomen valtiolliset rakenteet olivat syntyneet ja vakiintuneet jo autonomisena suuriruhtinaskuntana osana Venäjän keisarikuntaa.

Tärkeän sysäyksen itsenäisyyteen antoikin jo se, kun Ruotsi vuonna 1809 hävisi Suomen Venäjälle. Satoja vuosia kestänyt valtiollinen yhteys katkesi, ja Suomi joutui määrittelemään itsensä uudelleen. Suomi sai pitää ruotsalaisen lakinsa ja oikeusjärjestyksensä, mutta alkoi soveltaa niitä itse. Venäjästä erillinen hallinto vain vahvistui 1800-luvun kuluessa oman rahayksikön, omien postimerkkien ja lopulta oman kansanedustuslaitoksen myötä.

Mutta Suomi oli olemassa myös ennen autonomiaansa. Olihan suomalainen kansallistunne herännyt jo 1700-luvulla, osana Ruotsia, kun H. G. Porthanin tapaiset akateemikot innostuivat palavasti Suomen rikkaasta ja omaleimaisesta runoperinteestä. Ja kai Suomi oli olemassa jo 1500-luvulla, kun Mikael Agricola listasi ne suomalaiset epäjumaluudet, joita tämän maan kansa oli muinaisista ajoista asti palvonut?

Mutta tietysti Suomi on vielä Agricolaakin vanhempi. Jo keskiaikaisessa sävelmässä Ramus virens olivarum lauletaan, että ”Ergo, plebs Finnonica, gaude de hoc dono” – ”iloitse tästä lahjasta, Suomen kansa”. Jo tuntemattomalle keskiaikaiselle runoilijalle oli selvää, että oli olemassa sellainen käsite kuin ”plebs Finnonica”, suomalaiset.

Niin – ja mainitseehan jo antiikin roomalainen senaattori Tacitus teoksessaan Germania pohjoisessa asuvan villin kansan nimeltä fennit. Tokikaan ei ole aivan selvää, keihin Tacitus ”fenneillä” viittaa ja mihin hänen tietonsa perustuvat. Silti maininta osoittanee, että suomalaisuuteen viittaavalla käsitteellä on ainakin parin tuhannen vuoden taakse ulottuva historia.

Se, miten ”Suomi” ja ”suomalaisuus” milloinkin on mielletty, on tietenkin vaihdellut vuosisatojen kuluessa. Yhtä ilmeistä kuitenkin on, että suomalaisuudessa on kyse vuosituhantisesta jatkumosta. Valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista, jollei sitä olisi edeltänyt vuosisatoja kestänyt kulttuurinen ja yhteiskunnallinen työ.

Mutta se valtiollinen itsenäisyys – se on niin iso juttu, ettei sen merkitystä voi kylliksi korostaa. Sen saavuttaminen oli ankaran ja raskaan työn takana. Sitä on jouduttu myös asein verisesti puolustamaan. Sata vuotta vapautta vieraasta vallasta on näin pienelle kansakunnalle huikea saavutus.

Yhtä tärkeää on muistaa, millaisen työn tuloksena itsenäisyys aikanaan saavutettiin. Emme suostuneet tulemaan vieraan kansan ja kulttuurin alistamiksi. Tiesimme, että meille suomalaisille ei ole maailmassa mitään muuta kotia kuin tämä. Halusimme pitää sen suomalaisena, ja suomalaisuutemme suojaksi tarvitsimme oman, itsenäisen valtion. Sen satavuotista taivalta haluan juhlia kaikesta sydämestäni – rakkaudesta tätä itseni ja esivanhempieni ainutkertaisen ihanaa maata kohtaan.