Taide ja #metoo

Olen ollut vähän huolestunut eräistä #metoo-kampanjan lieveilmiöistä. En siksi, etteikö itse aihe ole tärkeä. On aivan oikein, että häirintä tehdään näkyväksi ja että siihen puututaan. Fyysisen koskemattomuuden ja seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaaminen on yksiselitteisesti tuomittavaa käytöstä. Silti julkisia tuomioita on jaettu pelottavankin nopeasti. Ilmeisesti etupäässä sentään oikeille henkilöille. Mutta tahti on ollut niin kova, että myös riski hätiköityihin johtopäätöksiin kasvaa. Lehdistöllä on asiassa iso vastuu. Perättömällä ilmiannolla voidaan tehdä valtavasti vahinkoa ja lyödä raskas ja pitkäkestoinen leima kohteeseensa.

Lisäksi #metoo-kampanjan perspektiivi on ollut jokseenkin vinoutunut. Maailmassa riittää sikamaisesti käyttäytyviä hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevia setämiehiä, ja sellaiset sietävätkin saada nenilleen. Porsastelevat toimitusjohtajat eivät kuitenkaan ole tainneet olla esimerkiksi Malmöhön rantautuneen joukkoraiskausaallon takana. Edes #metoo ei ole murtanut poliittisen korrektiuden muuria, jonka taakse jäävät ne syyt, jotka dramaattisimmin ovat viime vuosina heikentäneet naisten turvallisuutta Euroopassa.

Lisäksi kaikille joukkoilmiöille on tyypillistä se, että ne syntyvät oikeista syistä ja saavat voimansa tavallisilta fiksuilta ihmisiltä, mutta lopulta hourupäät kaappaavat ne omakseen. Sitten hourupäät alkavat toisten luomien ilmiöiden varjolla ajaa omaa harhaista agendaansa. Näin on alkanut käydä myös #metoo:n kohdalla, kun oman elämänsä kulttuuritalebaanit ovat sen varjolla alkaneet hyökätä taidetta vastaan.

Taidemuseot ovat kohdanneet vaatimuksia poistaa näkyviltä #metoo-hengen vastaisia teoksia. Manchesterissa näin jo tehtiinkin. Eduskunnassa puolestaan saa aika ajoin kuulla monenkirjavaa tiedostavaa kvasifilosofiaa siitä, kuinka Wäinö Aaltosen veistossarja Työ ja tulevaisuus loukkaa jollain mystisellä tavalla jotain.

Tämä kaikki on omalla tavallaan kutkuttavankin paradoksaalista. Aikoinaan antiikin kauneusihanteiden mukaista peittelemättömän alastomuuden kuvausta pidettiin edistyksellisenä vapautumisena taiteen ilmaisua rajoittaneesta uskonnollisesta ahdasmielisyydestä. Nyt taas edistyksen jalustalle itsensä korottaneet ihmiset vaativat jokseenkin päinvastaista. Eilispäivän taantumus saattaa näköjään yhtäkkiä olla huomispäivän edistyksellisyyttä.

Osaamme tunnistaa kulttuurivandalismiksi sen, kun afganistanilainen islamisti räjäyttää ilmaan ideologiaansa loukkaavat 1500 vuotta vanhat Buddha-patsaat. Osaamme tunnistaa kulttuuriterroriksi sen, kun Stalinin hallinto yrittää kiristää Šostakovitšia alistamaan sävellystyönsä Neuvostoliiton viralliselle kulttuuripolitiikalle. Olemme kuitenkin hitaita tunnistamaan kulttuurista kypsymättömyyttä itsessämme.

Läntisissä yhteiskunnissa vaaditaan vähän väliä sekularismin nimissä poistamaan sellaisia kulttuuri-ilmiöitä, joissa tavataan uskonnollisia viittauksia. Wagnerin Lohengrin-oopperan esityksissä puolestaan korvataan nykyisin usein siinä yhden ainoan kerran esiintyvä sana ”Führer” sanalla ”Schützer”, ettei vain tulisi väärää mielleyhtymää. Ja nyt sitten #metoo:n hengessä halutaan sensuroida vähän kaikenlaista eteen sattuvaa.

Näissä kaikissa on pohjimmiltaan kyse samasta ilmiöstä: halusta muokata kulttuurihistoria vallitsevan ideologian mukaiseksi. Se on mitä suurimmassa määrin sivistymätöntä toimintaa riippumatta siitä, tehtiinkö se islamin, kommunismin, feminismin vai jonkin muun ideologian nimissä.

Tällainen kulttuurivandalistinen asenne heijastelee lähtökohtaista ymmärtämättömyyttä taiteen olemuksesta. Lopullisia poliittisia totuuksia saarnaava taide on harvoin hyvää taidetta – se jää yleensä historiaan oman aikansa kuriositeettina. Hyvälle taiteelle on ominaisempaa se, että se jättää johtopäätösten tekemisessä tulkinnallista tilaa kokijalleen. Tällainen taide yleensä kestää myös paremmin aikaa.

Ottakaamme esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykki, joka sekin ilmeisesti on joutunut joidenkin tahojen hampaisiin. Teoshan pohjaa vahvasti Kalevalan kertomukseen, joka puolestaan on varsin moniulotteinen. Kalevalassa ovat läsnä niin Väinämöisen keinoja kaihtamaton lemmenhimo, Ainon äidin sokeus tyttärensä hädälle, Ainon ahdistus ja traaginen ratkaisu, Väinämöisen katumus kuin lopulta Joukahaisen kostonhimokin.

Mikä sitten on kalevalaisen Aino-tarun opetus? Sitä Kalevala ei yksiselitteisesti julista. Tulkinnalle jää tilaa, kuten hyvässä taiteessa yleensäkin. Itse asiassa Gallen-Kallelan Aino-triptyykille on täysin mahdollista antaa myös #metoo-hengen mukainen merkityssisältö: näin traagisesti voi käydä, jos ahdistelijan annetaan mellastaa eikä uhrin hätää oteta todesta.

On taiteelle ylipäätäänkin äärimmäisen vahingollista, jos yritämme pakottaa sen kuvaamaan maailmaa vain sellaisena, jollaiseksi maailman toivoisimme. Kautta historian taide on nimenomaisesti tarjonnut väylän, jonka kautta ihminen on voinut käsitellä ja jäsentää myös traagisia ja itselleen epämieluisia asioita. Tämän vuosituhannen konformistit ilmeisesti mieluummin ummistavat sellaisilta silmänsä.