Toisenlainen hallitus olisi ollut mahdollinen

Hallitusneuvotteluiden aikana pidättäydyin ottamasta suuremmin kantaa neuvotteluiden kannalta kipeimpiin kysymyksiin, sillä tahdoin kokoomuslaisena antaa työrauhan neuvottelijoillemme heidän joka tapauksessa vaikeassa urakassaan. Näin neuvotteluiden jo päätyttyä lienee kuitenkin paikallaan kommentoida neuvotteluiden lopputulosta. Siihen tuskin kovin moni kokoomuslainen voi olla tyytyväinen; tuskin pohjimmiltaan edes kovin moni neuvottelijoistamme.

Toimenpiteet valtiontalouden tasapainottamiseksi ovat uudessa hallitusohjelmassa aivan riittämättömät. Viime vaalikaudella alkanut velkaantuminen jatkuu liki entiseen malliin, eikä sen pysäyttämiseksi tehdä juuri muuta kuin toivotaan voimakasta talouskasvua. Kärjistäen sanottuna siis jatketaan elämistä yli varojen, ja toivotaan, että lauantainen lottovoitto kuittaisi syömävelat. Ei kovin vastuullista minusta.

Verotus kiristyy samaan aikaan, kun tulonsiirtojen määrää edelleen kasvatetaan. Suomessa rankaistaan ahkeria ihmisiä entistä enemmän, ja samaan aikaan toimettomuudella tienaa yhä paremmin. Ihmettelenpä, kuvitteleeko kukaan tosissaan tällaisen politiikan kannustavan työntekoon tai edistävän talouskasvua.

Tällainen hallitusohjelma nyt ei tietenkään ollut kokoomuksen tavoitteena, se selviää vertaamalla sitä vaikkapa kokoomuksen vaaliohjelmaan. Selvää on, että kokoomus on antanut erittäin monessa keskeisessä kysymyksessä periksi sosialisteille. Minun mielestäni aivan liian monessa kysymyksessä.

Sosialidemokraatit osasivat pelinsä pelata ja kiristää hallitusneuvotteluissa kokoomukselta jotakuinkin kaiken mahdollisen. Oliko kokoomuksella muuta vaihtoehtoa kuin alistua? Kyllä oli, mutta se mahdollisuus pelattiin heti alussa ja myöhemminkin pois keinovalikoimasta.

Kokoomus olisi nimittäin sittenkin voinut suostua Soinin kynnyskysymyksiin. Hallitusohjelmaan olisi kirjattu, että Suomi ei osallistu kriisitalouksien lainoittamiseen eikä Euroopan tilapäistä ja pysyvää vakausrahastoa pääomiteta.

Mitä tästä olisi seurannut? Varmasti Suomella olisi jonkin aikaa ollut eurooppalaisilla kentillä aiempaa vähemmän kavereita. Tämän merkitystä ei kuitenkaan pidä liioitella. Kyseessä ei suinkaan olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jokin EU-maa sooloilee, ja tuskin viimeinenkään. Suomelta se olisi ollut ensimmäinen kerta, mutta eivätpä aiemmatkaan sooloilijat ole lopulliseen paitsioon joutuneet.

Kun vieläpä näyttää siltä, että kriisimaille annetut taloudelliset tukipaketit eivät kuitenkaan johda taloudellisen tilanteen vakautumiseen, rohkenen väittää, että ennen pitkää nykyisestä talouden keinoelvytyspolitiikasta joudutaan joka tapauksessa luopumaan. Tällaisessa tilanteessa tuskin kukaan enää muistelisi kovin pahalla, että Suomi hyppäsi pois laivasta jo ennen sen lopullista haaksirikkoa.

Jos Soini olisi saanut tämän kynnyskysymyksensä läpi, olisi Soini ollut varmasti sitoutettavissa myös moniin kokoomuksen keskeisiin tavoitteisiin. Perussuomalaisten oikeistosiiveltä olisi varmasti saatu hyvää taustatukea talouden tasapainotustalkoisiin. Punavihreät haihattelut perusturvan korottamisesta ja verotuksen kiristämisestä eivät olisi päässeet mukaan hallitusohjelmaan heikentämään kannustavuutta ja kilpailukykyä, vaan hallitusohjelmasta olisi todennäköisesti saatu terveen elinkeinoelämähenkinen.

Kokoomuksen oli varmasti pakko antaa periksi johonkin suuntaan saavuttaakseen pääministeripuolueen aseman. Kysymys oli siitä, antaako periksi sosialidemokraattien vero- ja sosiaalipolitiikalle vai Soinin vaatimuksille koskien Eurooppa-politiikkaa. Vaikka olen itse erittäin EU-myönteinen, olisin ilman muuta nähnyt mieluummin jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuvan.