Churchillin paluu

En kohdanne juurikaan vastaväitteitä, jos sanon, että Yhdysvaltain istuvan presidentin Barack Obaman kampanja oli tähänastisen historian paras vaalikampanja. Siinä hyödynnettiin kaikkia nykyaikaisia markkinoinnin keinoja aina perinteisestä kovan rahan mainonnasta sosiaaliseen mediaan. Kampanja sai aikaan maailmanlaajuisen hurmoksellisen massaliikkeen, jonka piirissä Obamasta tuli muutoksen ikoni, johon kohdistettiin aivan epärealistisenkin suuria odotuksia. Obaman vaalikampanjasta on nykyään tullut hyvän vaalikampanjan mittari, jota jäljittelevät mainostoimistot ympäri maailman mitä erilaisimpien kampanjoiden yhteydessä. Poliitikot ympäri maailman yrittävät saada osansa Obaman loisteesta jäljittelemällä hänen iskulauseitaan “muutoksesta” ja “toivosta” ja takertumalla miltei pakonomaisesti kiinni nuorekkuuden ja raikkauden tavoitteluun.

Samaan aikaan kun Eurooppa elää vielä obamaniaansa, on Yhdysvalloissa kuitenkin jo alkanut arki. Niin paljon hyvää kuin Obama onkin tehnyt yhdysvaltalaiselle tieteelle ja tutkimukselle vapauttaessaan niitä Bushin ajan rajoitteista, on suurempien poliittisten kysymysten ratkaiseminen osoittautunut Obamalle vähintään yhtä vaikeaksi kuin edeltäjilleenkin. Obaman suosio on kääntynyt laskuun, ja yhä useampi amerikkalainen näkee hänet aivan tavallisena poliitikkona, jolla on huomattavia vaikeuksia toteuttaa ylisuuriksi paisuneita vaalilupauksiaan ja niihin kohdistuneita odotuksia.

Ja niinhän se on; Guantanamon leirin voi sulkea, mutta vankien sijoittaminen sen jälkeen onkin jo vaikeampaa. Irakista vetäytyminen nopeassa aikataulussa oli tietenkin sotaan kyllästyneisiin äänestäjiin vedonnut vaalilupaus, mutta sisällissodan partaalla olevan maan jättäminen oman onnensa nojaan ei ole kenenkään etu. Kallis terveydenhuollon remontti ei etenkään nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ole mahdollinen toteuttaa. Talouspolitiikassa Obama jatkaa edeltäjiensä vastuuttomalla linjalla kasvattamalla liittovaltion velkaa edelleen tuhansilla miljardeilla dollareilla.

On ennenaikaista vielä arvioida Obaman onnistumista presidenttinä, mutta ainakaan tähänastiset poliittiset saavutukset eivät päätä huimaa. On eri asia käydä kampanjoita ja tehdä politiikkaa, eikä parhaan kampanjan tekevä ehdokas ole välttämättä paras poliitikko. Mikäli Obaman politiikka kuitenkin jatkuu suurissa kysymyksissä edelleen samalla linjattomalla linjalla kuin tähänkin asti, hän tuskin jää historiaan yhtenä Yhdysvaltain “suurista” presidenteistä. Todennäköisemmin hän jää historiaan lähinnä vaalikampanjansa ja etnisen taustansa tähden.

Obama-tyylisiä kampanjoita on kokeiltu Suomessakin. Itseasiassa voidaan todeta, että kokoomuksen eduskuntavaaleissa 2007 lanseeraama Toivo-kampanja jopa ennakoi Obaman kampanjan tyyliä. Kampanja onnistui loistavasti ja nosti kokoomuksen hallitukseen. Vastakohtaisuus etenkin SDP:n vastakkainasetteluun ja kokoomuksella pelotteluun perustuneeseen kampanjaan oli valtava. Kun äänestäjät eivät pitäneet SDP:n maalailemia uhkakuvia realistisina, tuntui kokoomus selvästi raikkaammalta ja positiivisemmalta vaihtoehdolta.

Kokoomus teki Toivo-kampanjana myös viime syksyn kunnallisvaalit, jotka onnistuivat vieläkin paremmin kuin aiemmat eduskuntavaalit. Hyvin samanlaisella konseptilla vedettiin myös tänä kesänä käydyt Euroopan parlamentin vaalit, mutta tällä kertaa kampanjan tyyli ei enää purrutkaan totutulla tavalla. Kokoomus kärsi hienoisen tappion, vaikka säilyttikin suurimman puolueen asemansa.

Miksi Into, Tieto, Taito -kampanja ei sitten enää iskenytkään äänestäjiin samalla tavalla kuin Toivo-kampanjat aiemmin? Nähdäkseni syy oli ennen muuta siinä, että maailman ja Suomen tilanne oli ehtinyt jo olennaisesti muuttua noiden vaalien välillä. Toivo-tyyliset kampanjat toimivat hyvin hyvinä aikoina, mutta eivät enää nyt, kansainvälisen talouskriisin rantauduttua Suomeenkin. Irtisanomisten lisäännyttyä ja yhä useamman suomalaisen ollessa huolissaan omasta toimeentulostaan, eivät leveän huolettomat hymyt enää saaneetkaan vastakaikua.

Eurovaaleissa koettu hienoinen tappio oli kokoomukselle tärkeä muistutus siitä, että kansansuosio on katoavaista ja että se on lunastettava joka kerta uudestaan. Se mitä nyt tarvitaan, on rohkeutta vetää tästä tappiosta myös tarvittavat johtopäätökset niin emopuolueessa kuin Kokoomuksen Nuorten Liitossakin. Mikäli lähdemme eduskuntavaaleihin neljättä kertaa peräkkäin samanlaisella konseptilla kuin kolmissa edellisissä vaaleissa, tulemme varmasti kokemaan vaalitappion. Jos jatkamme kiiltokuvamaisen mielikuvamarkkinoinnin tiellä, näytämme pahimmillaan vain ylimielisiltä ja välinpitämättömiltä työttömyyden ja yhteiskunnallisen hädän jatkuvasti talouskriisin johdosta lisääntyessä.

Mikäli uskallamme lähteä vaaleihin sanomalla rehellisesti, että huonot ajat tulevat jatkumaan ja että edessä on joka tapauksessa sarja ikäviä ja kipeitä päätöksiä, säilytämme edes maineemme rehellisenä ja sanansa mittaisena puolueena. Siitä meillä ei olekaan varaa luopua. Mutta tämän lisäksi en pelkäisi myöskään vaalituloksen puolesta – suomalainen äänestää usein mieluummin sitä, jota se pitää rehellisimpänä, kuin sitä, joka lupaa eniten. Ei Sauli Niinistö ole Suomen ylivoimaisesti suosituin poliitikko sen vuoksi, että hän olisi lupaillut kaikille kaikkea, vaan juuri siksi, että hän on tinkimättömän rehellisesti ja suoraan puhunut vaikeistakin asioita. Ja nimenomaan niistä.

Meidän tulisikin nyt unohtaa kaikki se, mitä olemme Obamalta kampanjoinnista oppineet. Meidän on uskallettava hymyillä vähemmän ja kurtistaa kulmiamme enemmän; puhua vaikeasta tilanteesta sellaisena kuin se todella on. Oikeastaan meidän tulisi ottaa oppia vanhasta Winston Churchillista, joka puhui kansalleen kiertelemättä ja kaunistelematta siitä, mitä edessä olisi: “Minulla ei ole tarjota teille mitään muuta kuin verta, uurastusta, hikeä ja kyyneleitä.”

Mutta Churchill ei jäänytkään historiaan näyttävistä tai nokkelista vaalikampanjoistaan, vaan poliittisista saavutuksistaan ja maalleen tekemistään palveluksista.